Tänään olisit puolivuotias

" Valitettavasti hän on menehtynyt."  Elämäni kauheimmista sanoista on kulunut 6 kuukautta. Silloin en uskonut, että elämä jatkuu, huominen tulee ja aurinko nousee. Oma maailmani romahti silloin totaallisesti. Eikä se vieläkään ole täysin ehyt,eikä sinun osaltasi tule enää koskaan olemaankaan. Monen moista on tapahtunut tuon lauseen jälkeen. Kaikki ne tunteet, ilosta, haluun kuolla itsekkin pois. Ovat muuttaneet minua, ne ovat kasvattaneet ja karaisseet. En ole sama ihminen kuin puoli tuntia ennen tuon lauseen kuulemista.

Meillä kotona on tapahtunut paljon, remppa projekteissa ja mielen syövereissä. On ollut aivan pakottava tarve saatte uusi lapsi alulle. Ollaan lopetettu yrittäminen ja nyt taas kun uudet polut ovat alkaneet kajastamaan valoa. Yritämme jälleen. Äiti ja Isi aloittavat Lokakuun lopussa, puolitoista vuotisen opiskelu rupeaman liittyen tuotantoeläimiin. Äiti tekee toistaiseksi 4-H:lla kotiaputyötä. Muutamana päivänä viikossa, olen ottanut sen hermoloman kannalta.

En tosin suhtaudu uuteen mahdolliseen raskauteen mitenkään kauhean yltiöpositiivisin mielin. Puhunkin aina " jos me vielä saadaan elävä vauva." Paino sanalla JOS. Haluamme kumpikin kovasti elävää vauvaa. Emmekä usko, että raskautuminen on se ongelma. Vaan kaikki muu sen positiivisen raskaustestin jälkeen vasta vaikeaa onkin. Sen olen päättänyt, etten himmaile ihan heti alussa. Se ei ole sen arvoista, eipä viimeksikään tuottanut toivottua lopputulosta.

Kun näen raskaana olevia, tai näen somessa jonkun onnittelevan jotakuta raskaudesta tai perheenlisäyksestä. Puukkoa käännetään haavassa niin, että oksettaa. Eihän se minulta ole pois. Tekisi vaan mieli huutaa, et älä ole niin naivi ja varma, että saat sen toukan mahastasi elävänä ulos. Kuulostaa kamalalta, mutta niin se vain on. En kestä sitä yltiöpositiivista asennetta etteihän 12 raskausviikon jälkeen voi mitään tapahtua. Ai ei vai? Sen jälkeen vasta voi tapahtuakkin.

Itse yhden alkuraskauden keskenmenon kokeneena.Alkuraskauden keskenmeno EI todellakaan ollut niin kova pala purtavaksi kuin Saanan kuolema. Painitaan aivan eri sarjassa. Se klöntti mikä silloin rv 8 tuli ulos oli kaukana mini vauvasta, lähinnä se muistutti jotain liskoa ilman raajoja. Saana taas oli aivan vauvan näköinen, ei tietenkään mikään iso kun syntyi rv 24 (600g). Kuitenkin ihan vauvana näköinen ja elinkelpoinen yksilö. Toki ajattelen alusta alkaen, että mahassani on ihmisen alku ja jolla on ihan täysi oikeus elämään. Lääketieteellisesti alle 22 rv ei katsota elinkelpoiseksi ja kuulemani mukaan aktiivinen hoitoraja ainakin Kys.sissä on tuo 24rv.  Näin ollen en surrut silloin enkä sure nytkään sitä ihmisen alkua joka silloin rv 8 tuli kesken ulos. Siinä oli jotain vikaa, kun olis sillä pitänyt ne raajan aihiot olla, mutta eipä ollu. Ajattelin silloin et parempi näin, että luonto hoiti asian.

Saanaa suren, hän olisi voinut nykylääketieteen keinoin selvitä ja hänen hyväkseen olisi tehty kaikki mahdollinen. Tiedän, että matka olisi varmasti ollut pitkä ja kivinen ja eikä siitä välttämättä oltaisi selvitty ilman pysyviä vaurioita. Hänelle olisi kuitenkin kuulunut se mahdollisuus. Saada edes yrittää elää kohdun ulkopuolella. Hän ei saanut sitä mahdollisuutta ja se sattuu minuun äitinä aivan kauheasti. Miksi meidän tytöllä ei ollut oikeutta elää? Miksi meille kävi näin? Miksi meidän elämässä sattuu paljon ISOJA negatiivisia juttuja ? Minkä takia menneisyyden haamut syyttävät minua asioista mitkä eivät pohjimmiltaan ole minun syytäni?

Löysin silloin kuolemasi jälkeen sen hirveän pitkän muistorunon. Jossa sanotaan että sinä opetin minulle jotakin. Opetit minulle elämästä paljon, ei ole meidän omissa käsissämme kenenkä oikeus tämä elämä on ja millainen meidän elämämme on. Teemme kyllä valintoja, mutta emme pysty itse vaikuttammaan mitä ne valinnat tuovat tullessaan. Minä olen oppinut olematta liian kiltti. Minun ei tarvitse mielistellä ketään. Jos en kelpaa ihmisille sellaisena kuin olen, omine valintoineni ja sillä elämän sisällöllä mitä minulla on. Näytän ulko-ovea. Silloin henkilöt eivät kuulu elämääni.

Yhdestä valinnasta olen äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen. Uskalsin Saana lähteä isäsi matkaan. Se tie ei ole ollut helppo ja kovin kivinenkin se on ollut. Olen kuitenkin saanut pitää kädestä ihmistä, joka jaksaa kantaa minua niinä huonoina hetkinä. Haluamme ja jaksamme tukea toisiamme. Isäsi on saanut uuden mahdollisuudeen elää omana itsenään. Vailla painetta siitä ettei kelpaa sellaisena kuin on. On hänessä omat vikansa niinkuin on minussakin. Niistä huolimatta, en voisi parempaa kumppania löytää. Meillä on myös yksi yhteinen asia, jonka vain me kaksi olemme kokeneet. Olemme saaneet pitää enkeliä sylissä. Meidän pientä enkeliä. Sitä en pystyisi kenenkään muun kanssa jakamaan.

Tänään voin huokaista syvään, olen selvinnyt puolesta vuodesta. 6kk sitten en uskonnut enää seuraavan aamun tulevan. Sydämeni huutaa kuitenkin ikävää, ehdit saada jo paikkani sydämessäni ja se aukko huutaa tyhjyyttään loppuelämäni.

`Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan. Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.`
- Johanna Kurkela Prinsessalle

Rakkaudella Äiti