Vuosi, vetää itsenikin sanattomaksi. 14.4.2015 noin klo:20:00 Kuulin ne lääkärin sanat. " Valitettavasti hän on menehtynyt." 15.4.2015 07:39 Saana saapui syliimme kuitenkin jo pois menneenä, siivet selässä. Noista tähän astisen elämäni kamalimmista, surullisimmista, kasvattavimmista ja tietyllä tapaa kauniistakin hetkistä on kulunut vuosi. Vuoteen on mahtunut paljon synkkiä ajatuksia, mutta myös valoa tunnelinpäässä. Tytön kuolema muutti minua ja ajatuksiani elämästä. Opetti suremisen taidon ja minulle on käynyt jopa niin että kuolemasta on tullut yksi hyvin luonnollinen osa elämää. En voi sanoa ettenkö tietyllä tapaa pelkäisi kuolemaa, koska on luonnollista pelätä asiaa mitä kukaan ei pysty selittämään. Tiedän kuitenkin, että jos sen jälkeen on omanlaisensa elämä. Minulla on siellä joku hyvin rakas vastassa.
Suru ja sen monet muodot. Ensin tulee ns. Sokkivaihe tällöin ihminen ei täysin sisäistä asiaa ja toimii hyvin suoraviivaisesti ja jopa aivan päinvaistaisin tuntemuksin kun voisi olettaa.
Perässä seuraa Reaktiovaihe jolloinka ihminen sisäistää asian ja tajuaa tapahtumat todeksi. Normaalisti ihmisellä on tällöin suuri tarve puhua tapahtumasta. Myös pitäminen itsensä kiireisenä esim: kotiaskareilla on tässä vaiheessa osa suru prosessia.
Käsittelyvaiheessa ihminen käsittelee tapahtuneen ja pohtii paljon asiaan liittyviä yksityiskohtia. Tällöin ihminen jo kykenee tuntemaan myös iloa muista asioista.
Viimeisenä tulee Sopeutumisvaihe. Jolloin ihmisen tulisi hyväksyä tosiasiat ja jatkaa elämäänsä. Tapahtumasta tulee osa oman elämän muistoketjua.
Tuossa noin pääpiirteittäin lueteltuna Surun muoto ja vaiheet. Kun vuosi on kulunut itse huomaan selkeästi läpikäyneeni nuo kaikki vaiheet. Itse olen siis tällä hetkellä Sopeutumisvaiheessa. En todennäköisesti koskaan tule ymmärtämään ja hyväksymään tyttäremme kuolemaa. Tytön kuolemasta on kuitenkin tullut osa minua ja perheemme elämää. Elämä jatkuu ja puro solisee myötävirtaan. Elämässä kun ei ole kuin yksi suunta ja se on eteenpäin.
Parhaiten ajatukseni kiteyttää Jenni Vartiaisen kappale Suru on kunniavieras. Ennen Saanan kuolemaa tuo kappale oli minulle vain sanahelinää ja tyhjänpäivästä rallatusta. Nyt kuitenkin kappale on saanut sisällön ja merkityksen.
"Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa varoen vaali
ettei se menisi hukkaan.
Pois älä oveltas käännytä koskaan,
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle syötä ja juota
tarjoa yösija silloin.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan.
Se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
ei ostaa voi miljoonin markoin.
Itkuja varten on ihmisen silmät,
vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan."
-Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras
Tänään vaalimme rakkaan tyttäremme muistoa. Vietämme 1 vuosimuistopäivää. Muistopöytä on laitettu ja kakkukahvit juodaan illansuussa. Katsotaan tuleeko tästä vuotuinen tapa, ehkä ainakin noiden kakkukahvien osalta, muistopöydästä en vielä osaa sanoa. Tämä on meidän tapamme kunnioittaa pois mennyttä. Isoveljetkin tunnistivat heti, että pikkusiskon kuva on pöydällä. <3 Samaan aikaan kuitenkin kumpikin poika kävi aamulla halaamassa minua ja samalla varmasti kuulivat/tunsivat pikkuveljen myllerryksen mahassani.
Elämässä kulkee käsi kädessä, elon jatkumo ja kuoleman lopullisuus päätepysäkkinä. Eivätkä ne kuitenkaan ole ristiriidassa, kun toisen aika on ohi, toisen aika koittaa.
Terveiset sinne jonnekkin tyttöseni/tyttäremme ja hyvää 1-vuotispäivää.
t. Äiti, Isä, Isoveljet & Hippu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti