Entäs sitten kun pikkusiskosta tuleekin isosisko? Mahassani kasvaa tällähetkellä elämän uusi ihme. Pikku Hippu. Tunnen jo kuinka Hippu mennä viuhtoo ja potkii. Hartain toiveeni on saada tämä lapsi elävänä syliini ja kotio asti. Tiedossa on että lapsi syntyy ennenaikaisena, mutta se kuinka ennenaikaisena on arvoitus. En pelkää niinkään sitä että Hipun kohtalo olisi sama kuin Saanalla. Se että kuinka pitkään Hippu pysyy kohdun suojassa, arveluttaa. Päästäänkö 30+ viikoille vai jo aikaisemmin. Toivottavasti päästään tuonne yli 30 raskausviikkoon. Laskettuaika on 10.7, mutta mikäli Hippu viihtyy kohdussa tuonne 30-34 rv niin hän syntyy Toukokuussa. Hieman epäkypsänä, mutta luotan siihen että kaikki menee hyvin tuossa vaiheessa.
Ajattelin kirjoittaa tähän samaan blogiin Hipun odotuksesta ja toivottavasti voin kertoa jossain vaiheessa miltä se tuntuu kun enkelilapsesta tuleekin isosisarus eikä olekkaan se perheen nuorimmainen. Vaan on kaksi lasta ennen Saanaa ja yksi lapsi Saanan jälkeen. Jotkut kuvittelevat, että tämä uusi vauva jotenkin korvaa Saanaan. Ei todellakaan korvaa. Pikkutyttöäni ei korvaa kukaan eikä mikään. Vaikka saisin vielä kymmenen lasta ei yksikään korvaisi tuota hartaasti odotettua tyttöä. Eikä myöskään mikään materia tai raha korvaa kuollutta lastani. Harmi vain, että niin moni ei tunnu käsittävän mitä on menettää lapsi kohtukuolemalle. Sitä verrataan keskenmenoon tai käsitetään se keskenmenona. Ihanimmat sanat jotka olen kuullut nyt odotusaikana, tulivat töissä eräältä vanhalta herralta. " Se on sitten sinun neljäs." Ette usko kuinka tuo lämmitti sydäntä. Kyllä Hippu on minun neljäs lapseni, ei kolmas. En muista luinko jostain blogista vai jostain lääketieteen julkaisusta. Kuinka voi kuolla jos ei ole elänyt? Siinäpä lause, mikä herätti itsessä paljonkin ajatuksia.
Kohtukuolleita lapsia ei hävitetä sairaalajätteen mukana. ( Suomessa myös monesti yli 20rv keskenmenneille annetaan mahdollisuus tuhkaukseen.) Heidät haudataan, arkussa tai tuhkattuna. Hautausmaalle tai jonnekkin muualle. Heitä jää suremaan perhe, äidit, isät ja mahdollisesti myös sisarukset. He ovat osa perhettä aina.
Sitten olen huomannut ihmisten hyvin erilaisen suhtautumisen kuolemaan. Minulla on niin henkilökohtainen kokemus kuolemasta, että se muutti minua ja ajattelu tapaani. Vainajasta tai kuolemasta ei monenkaan mielestä saisi vitsailla. Tässä esitän ison kysymyksen miksi ei ? Se on päätepysäkki, joka tulee jokaiselle väistämättä eteen. Miksi siihen ei voisi suhtautua huumorilla? Kyllä jos meillä kotona tapahtuu jotain hassua, esim. Tavara tippuu jostain ilman, että joku koskee siihen. Minä totean ja mieheni myös, että taisi Saana käydä vierailulla hieman kiusoittelemassa. Tästä on eräiden "läheisten" ihmisten kanssa tullut melkein ilmi riita. Tai kun laitoimme tuhkarasian maahan ja tamppasin itse päälle heitetyn maan. Hymähdin " Tässä minä tyttäreni päällä tanssin." Joku sanoo tässä vaiheessa elä halveeraa vainajaa tai elä puhu tommosia. Miksi en saisi puhua? Minun ajatusmaailmani kun on semmoinen, että koen kun ihminen kuolee jäljelle jää vain se keho jossa sielu eli. Ei se ihminen ole enää siinä. Ei se ruumis kuule mitä puhut. Jos sielu siirtyy johonkin toiseen ulottuvuuteen tai niinkö jotkut uskoo taivaaseen. He varmasti kuulevat pelkät ajatuksetkin.
Hautarauhaa ei saisi rikkoa. Juu en itsekkään tykkää, että penskat juoksee hautausmaalla muiden hautojen päällä tai jotkut käyvät kaatamassa hautakiviä. Se että siitä tehdään niin pyhää on jotenkin outoa minusta. Minähän olen elävä hauta. Kohdustani tuli hauta. Pitäisikö minun siis elää siveellisesti, minulle ei saisi kertoa vitsejä, en itse saisi laskea leikkiä ym.? Pitäisikö Hipulle sanoa että elä nyt rellestä siskosi haudassa?
Olen työskennellyt aikanani kukkakaupassa ja ajoin yhden kesän puutarhalta ruusuja kukkakauppoihin. Silloin tuli nähtyä tätä hautajais maailmaa ns. kulisseista. Kaikella kunnioituksella vainajia kohtaan, mutta miettikääpä itse. Eräs hautaustoimiston pitäjä sanoi inhoavansa yli kaiken jos pitkälle vainajan haku reissulle lähtee omainen. Olisiko kiva hakea toisesta päästä Suomea arkkua ja olla se moni tuntinen reissu hiirenhiljaa ja vähän niinkö hautajaisissa. Ei minusta ainakaan, ymmärsin täysin kun urakoitsija sanoi että soittaa aina rokkia kun on yksin tienpäällä vainajan kanssa. Ajatukset laukkaisivat muuten aikas hullunkurisia. Kun vein kappelin kylmiöön kukkasia ennen hautajaisia. Tervehdin aina arkkuja avatessani kylmiön oven. Myöskin kun kiinnitin kukkavihkoa arkun päälle oli mielessä kaiken näköisiä lausahduksia ja yleensä tuumasinkin jotain. Kappelilla kun ei ollut silloin vielä ketään, muutakuin minä ja vainajat. Aikas karmivaa olis ollu olla aivan hiljaa.
Loppuun kuva meidän uudesta elämän ihmeestä Hipusta.
