Äidiksi kasvaminen

Tänä vuonna vietän viidettä virallista äitienpäivää. Itse kuitenkin lasken tämän kuudenneksi, sillä olinhan äiti esikoiselleni, joka syntyi äitienpäivän jälkeisenä päivänä vuonna 2011. Oma näkemykseni on, ettei äidiksi synnytä vaan siihen kasvetaan. Se onko äititiys milloinkaan kypsä tai valmis riippuu näkökulmasta. Onko ihminen muutenkaan koskaan täysin valmis ja kypsä aikuinen ?

Viisi vuotta olen saanut kantaa tuotaa arvokasta nimikettä. Monesti tuntuu että äidit ja äitiys nostetaan jalustalle, ylemmäksi isejä ja isyyttä. Itse en pidä tuosta jalustalle nostamisesta se, että olen kasvattanut lapset kehossani, synnyttänyt heidät ei tee minusta sen arvokkaampaa kuin isästäkään. Totuushan on se, että jokaisella lapsella on isä jossain vaikkei hän olisikaan läsnä. Lapsen alkuun saamiseksi kun tarvitaan kaksi sukusolua, munasolu ja siittiö. Ainakaan omiin korviini ei vielä ole kantautunut, että siittiöitä ja munasoluja olisi saatu aikaiseksi laboratoriossa. Eli tiivistettynä, jotta voimme kantaa tuota arvokasta titteliä meidän pitää myös muistaa, että olemme joltakin saaneet joskus tavalla tai toisella sen siimahännän.

Äitiys ja sen monet kasvot. Tähän voisi lepertää kulissin vaaleanpunaisesta unelmasta mikä on yhtä juhlaa koko ajan. Ei, äitiys ei ole sitä. Äitiys on loppuen lopuksi todella haasteellista, raastavaa, tuskaista, ihanaa, palkitsevaa, huolta, murhetta tämä lista voisi jatkua loputtomiin. Minä olen äiti neljälle, kahdelle eläväiselle pojalle, yhdelle enkelitytölle ja yhdelle vielä syntymättömälle pojan koltiaiselle, kuka muuten  muistuttelee olemassa olostaan aikas mahtimesevillä potkuilla. Olen nuori iältäni, olin 20 kun esikoinen syntyi, mutta nämä viisi vuotta  äitinä ovat kasvattaneet, karaisseet minua ihmisenä ja ennenkaikkea minusta on kasvanut äiti.
Minun matkani äidiksi kypsymiseen ei ole mennyt sen niin sanotun normi kaavan mukaan. Minulla on ollut pelko lapsen menettämisestä, olen myös menettänyt lapseni ja olen saanut pitää lapseni. Lapset ovat olleet perusterveitä, mutta muutamia muuttujia on mahtunut matkaan mukaan. Esikoisella on synnynnäistä sydänvikaa, puheenymmärtämisen viivästymää. Kumpikin poika on keskosia, he ovat hakeneet starttinsa vauvateholta.
Monelle kauhistelun aiheita, minulle niin tuiki tavallisia ja arkisia asioita. Sanonta millään muulla ei ole väliä kuin, että lapsi on terve. Noh niin minäkin ajattelin ennenkuin minusta tuli äiti. Pääasia, että hän on elossa. Kaikki muu sen rinnalla tuntuu pieneltä. Toinen seikka on se etten haluaisi lapseni sairastuvan syöpään tai muuhun mahdollisesti hengen vievään sairauteen tai tautiin.

Äitejä on monenlaisia, niinkuin on lapsiakin. Meidän toki kuuluu antaa ymmärrystä, rakkautta, läheisyyttä ja turvaa. Meidän tulee myös valmistaa lapsi itsenäiseen elämään. Minulle on joskus sanottu, että olen kylmä äiti. Koska en aina ole heti säntäämässä lapsen pillin mukaan. Jos minä olen jostain asiasta varoittanut ja sanonut. Eikä minua silti uskota ja sitten pudotaan tai sattuu muutenkin jotain, en ole ensimmäisenä hyssyttämässä. Saatan tuumata, mitäs minä sanoin ja sitten katsotaan vammat. Minulle on taivasteltu kun kerroimme rehellisesti pojille, kun pikkusisko kuoli. Ei mukamas saisi sanoa suoraan pitäisi mukamas peitellä asia.  Joku voi pitää minua kylmänä, saa pitää kaikessa rauhassa. En halua, että poikani joutuvat oppimaan mimmoinen maailma on sitten kun ovat lentäneet pesästä. Minä olen joutunut oppimaan ja todennut ettei sen suurempaa karhunpalvelusta ole lapselle, kuin peitellä todellisuus, kasvattaa pumpulissa ja silotella tietä. Mitähän hyötyä siitäkän on ollut ? Ei niin mitään.Enemmänkin työllistävä vaikutus, minun on tarvinnut käydä ammatti-ihmisten tykönä purkamassa ja jäsentämässä päätäni. Sillä tämä maailman ja elämisen todellisuus läiskästiin päin kasvoja varoittamatta. Opettavaista tosin, pystyn kasvattamaan omat lapseni täysin päinvastoin.

Vuosiin äitinä on mahtunut jo paljon iloa ja surua. Olen myös todennut, että lapset ovat vain lainassa. Meidän tehtävämme on  pitää huolta ja kasvattaa heidät aikuisiksi itsenäisiksi yksilöiksi. Äitiys ei toki lopu koskaan, se muuttaa muotoaan. Niinkuin moni muukin asia tässä elämässä, mikään ei pysy samana ja ennallaan. Tähän vuolaaseen virtaan pitää vain uskaltaa heittäytyä mukaan, se kolhii, upottaa, nostaa pintaan. Meillä äideillä ja myös iseillä on tärkeä tehtävä lastemme eteen. Pitää huoli siitä, kun tulee se päivä potkaista poikanen pesästä. Voimme luottaa siipien kantavan ja saavan nostetta alleen. Mehän emme ole enää silloin vastuussa siitä mitä tulee tapahtumaan.
Ennen tuota päivää kun haikeana katson poikieni lähtevän, minun on vielä kohdattava monta tyyntä ja myrskyä. Eiköhän niistä selvitä, on selvitty tähänkin asti. Jokaisena päivänä kohtaan poikien kanssa haasteita, läheskään kaikki päivät eivät ole niitä seesteisempiä. Kuitenkin, illalla kun saan laittaa lapset nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä. Olen onnellinen ja ylpeä. Taas ollaan selvitty yhdestä päivästä, yhdessä eteenpäin.

Vaikkei se helppoa ole, mutta silti se on yksi niistä asioista mitä en kadu elämässäni. Kiitos lapseni, että saan olla äitinne ja saamme kasvaa yhdessä elämässä eteenpäin. <3