Arki rullaa omalla painollaan.

Kahden päivän päästä tulee kuluneeksi puolitoista vuotta siitä kun kasvatit siivet. Syksy on saapunut tänne maankamaralle. Pimenevien iltojen ja tumman tähtitaivaan myötä, olet palannut ajatuksiini. Viime yönä kun olin syöttänyt Ilarin ja hän nukahti syliini, jäin valvomaan vielä pariksi tunniksi vaikka veljesi tuhisi tyytyväisenä sängyssään. Katselin tv:tä ja ihailin yön pimeydessä hohtavia tähtiä.
Minun on ikävä, ikävä sinua ketä en koskaan saanut oppia tuntemaan. En milloinkaan nähnyt katsettasi. Ensi hymyäsi. Ilari on jo 12 vko vanha, Lauantaina tulee 3kk ja perjantaina käydään 3kk neuvolassa. Ilari harjoittelee nauramista, vieno hymy on vaihtunut suu ammollaan hymähtelyyn yritystä on kovasti nauraa. Jokaisena päivänä kuulen hänen suustaan uusia äännähdyksiä ja nautin suunnattomasti kun tuo pieni mies katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee ja alkaa jutella. Kaikki tämä nostaa taas sen surun pintaan. Edelleen joudun kysymään itseltäni. Miksi meille kävi näin?

Vanhin isoveljesi sai pariviikkoa sitten diagnoosin Monimuotoinen kielellinen kehityshäiriö. Pidennetty oppivelvollisuus, kuntoutusta puhe-ja toimintaterapian muodossa. Mahdollisesti kuntouttavaa päivähoitoa, katsotaan mitä saadaaan aikaiseksi ja mihin kaupunki on valmis lähtemään mukaan. Leevin koulu asiatki täytyy alkaa järjestelemään. Sosiaalityöntekijät kävivät meillä kotona kartoittamassa tuen tarvetta. Pakko myöntää, että omat voimavarat alkavat olla lopussa. Tunnen itseni todella väsyneeksi, vaikka Ilari ei valvota kovinkaan paljoa hän herää maksimissaan kaksi kertaa yössä. Monena yönä hän on nukkunut kahdeksan tuntia yhtäsoittoa. Silti tunnen itseni todella väsyneeksi. Henkinen painolasti on kova ja raskas. Ainakin itselläni, isästäsi en ole niin varma, ainakaan hän ei minulle myönnä voivansa huonosti.

Taidan askarrella sinun muistolaatikkosi valmiiksi. Saisin siihen kaikki sinusta meillä olevat asiat. Aiemmin en ole siihen kyennyt. Nyt aika olisi kypsä.

Välillä olen pohtinut onko tässä elämässä mitään järkeä. Meillä on hirveä kiire eteenpäin, kohti huomista. Minkä takia, mitä siellä huomisessa on niin tavoittelemisen arvoista? Uusi mahdollisuus? Elämähän on mahdollisuuksia täynnä, mutta mahdollisuuden elämään saamme vain kerran.
Edelleen toivon ja odotan sitä rauhallisempaa tasaisempaa arkea. Ei ainakaan vielä näy näköpiirissä. Koko ajan tuntuu menevän niin, että kun jotain hyvää tapahtuu kaksin verroin paskaa kaatuu niskaan. Sitäkö tämä elämä on? Jos on niin monet peittävät sen helkutin hyvin. Minä en jaksa peitellä, jos vaikka joskus jotkut ymmärtäisivät mitä sitä oikeasti on tullut koettua ja elettyä.

Tulipahan tilitys, älkää huoliko kyllä minulla jokaisessa päivässä on jotain hyvää ja iloitsemisenkin arvoista. Toivon että saamme apuja tähän arkeen niin sillon jaksaisi olla enemmän positiivisella tuulella.