2 vuotta 6kk ja 13pv.

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa kuulumisia ja tuntemuksia. Tuona päivänä kun tuli tasan kaksi ja puoli vuotta Saanan kuolemasta olimme koko perhe reissun päällä. Kävimme Ranualla, Ranua Zoossa ja yövyimme lomakylä Gulo gulossa. Mukava ka ikimuistoinen reissu. Erityisesti hetki kun istuin pimeässä syysillassa terassilla pyyhe päällä. Ollessani happihypyllä saunasta. Mietin siinä hetkessä tytärtäni vaikka kaikki oli siinä hetkessä täydellistä.
Silti minusta tuntui, että yksi puuttui. Olemme miehen kanssa puhuneet lapsiluvusta. Jos Saana olisi saanut elää olisimme varmaankin vielä yrittäneet kerran. Neljättä lasta. Ajatus siitä ettei tuo iloinen pellavapää olisi koskaan saanut tilaisuutta tuntuu jotenki oudosti pahalle. Vaikka se että Saana ei saanut elää kohdun ulkopuolella tuntuu sekin pahalle, mutta häntä rakastettiin silloin ja ikuisesti tullaan rakastamaan.
Saana ei ehtinyt jättää mitään negatiivista mieleemme vaan kaikki on hyvää. Täydellinen nätti pienityttö. Ihanaa muistaa hänet sellaisena. Kun taas jos hän olisi syntynyt elävänä ja kuollut keskosuudesta johtuviin komplikaatioihin, muisto ei olisi ollut niin nätti. En olisi koskaan saanut pitää häntä niin koskemattomana sylissä.
Kun aikaa kuluu elämä saa uusia sävyjä ja asioita tapahtuu. Tytön kuolema muutti minua ja ajatusmaailmaani. En ole enää niin sinisilmäinen ja iloitsen vähemmästä.

Minulle sattui paripäivää sitten työtapaturma ja nyt minulla on vasemman käden pikkurilli tuottenu nimettömään kolme viikkoa. Pikkusormessa on kaksi hiusmurtumaa ja oikeasti se murtui niin mitättömässä tilanteessa mitä en ees osannut mieltää vaaralliseksi tilanteeksi. Tulipahan taas opittua elämästä, kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Vaikka kyllähän minun se pitäisi tietää. Olen kuitenkin ihminen ja me ihmiset haluemme unohtaa yhden asian.

Sen että olemme kuolevaisia.

Haluan elää loppuun asti. Toivon että lähden aikanaan nopeasti, etten ehdi miettiä mitä tapahtuu. Niinkuin Saana. Hän ei ehtinyt tajuta mitä tapahtuu. Ensin hän oli ja sitten ei ollutkaan. Mitä kaunein tapa lähteä.

Lähestyvä muisto/syntymäpäivä

Saana on pyörinyt viime aikoina taas enemmän aatoksissa. Kuviakin on tullut katsottua. Sain muistolaatikonkin valmiiksi. Siellä on kaikki mitä Saanasta on fyysisesti jäljellä. Aatella että kohta on kulunut 2 vuotta. Vaikka välillä tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Kaipaus ja ikävä nousee pintaan kunpa voisin kääntää kelloa taakse päin ja kokea edes sen hetken jolloin sain pitää häntä sylissä. Sen arvokkaan hetken, katsoa, suukotta, silittää ja pitää sylissä sitä täydellistä pientä tyttöä joka nukkui iki unta. Kumpa olisi käynyt toisin, kunpa olisimme saaneet pitää sinut.

Siltä tuntuu juuri nyt. Haluaisin, että asiat olisivat toisin. Toivon löytäväni jonain päivänä merkityksen tälle. Merkityksen sille, että saimme enkelin jälkeen myös pikkuveljen, jonka hiukset ovat kultaa ja kiharalla niinkuin enkelillä. Jonka katseessa on jotain maagista jotain selittämätöntä. Oletko se sinä tyttöseni?