5-vuotta elämäni vedenjakajan jälkeen.

Tähän astisista vuosipäivistä helpoin. Aika tekee tehtävänsä. Toki mietin millainen tyttö sinä tänä päivänä olisit. Uskomatonta, että on jo kulunut 5-kokonaista vuotta. Kohtalosi on kasvattanut minua ihmisenä, itseasiassa todella paljon.

Tällä hetkellä Korona virus sanelee elämäämme ja sen rytmiä. Sinun kuolemaasi en pystynyt estämään enkä myöskään pysty Koronaa pysäyttämään. Emme ole täydellisen turvassa virukselta.

Minä pystyin kuitenkin sanelemaan marssi tahdin kuolemasi ja syntymäsi jälkeen. Sain huutaa keuhkoni pihalle, sain alkaa nauttia elämästä heti kun se tuntui itsestä hyvälle.

Nyt en pysty muuta kuin menemään virran mukana ja toivoa, että jossain vaiheessa joku ojentaa oksan rannalta ja saan luvan jatkaa elämääni oman mieleni mukaan.

Happoradion kappale Silta kiteyttää tämän vuosipäivän ajatukset. Alla pätkä kyseisestä kappaleesta.

" Mut ikävä on vuotava taakka
Se ajassa kevenee
Kunhan kannat sen perille saakka

Mä voin olla silta
Väkevin lankuin rakennettu
Voin olla silta
Yli pimeän virran ojennettu
Mutta sun täytyy ottaa askeleet
Sun on pakko kestää kyyneleet
Sillä kaikki mitä mä voin on olla silta

Meidän täytyä pysyä liikkeessä
Pitää katse siinä, mitä on eessä
Fokus vastarannassa
Pysyy valokeilassa "

Hyvää Syntymäpäivää rakas Saana, vielä tulee päivä kun tavataan, mut ensin meidän täytyy elää. ❤❤❤❤❤

Vuodet vieriä saa

14.4.2015 klo:19:45 Tulin vessasta ja asetuin makuulle tutkimuspöydälle. Minulla oli levollinen mieli . Olimme päässeet perille Kys:ssiin. Mutta mikään ei valmistanut minua kuulemaan lääkärin lausetta, jota kukaan äiti tai isä ei haluaisi koskaan kuulla. (Seuraava on suora lainaus ensimmäisestä kirjoittamastani tekstistä)


"Näin hänen ilmeestän heti ettei kaikki ole kunnossa.

Sanoin "Älä vaan sano."

Lääkäri " Olen todella pahoillani, valitettavasti hän on menehtynyt."


Noista sanoista on tänään kulunut tasan 4-vuotta. Elämä on kantanut, surun verho hälventynyt.
Kuitenkin jälleen kerran mietin millainen olisit nyt. Millaiselle pikkutytölle väsäisin kakkua.
Tänä vuonna saat mansikkatuorejuustokakun, päätin niin eilen illalla. Ensin ajattelin etten tänä vuonna tee kakkua sinulle, mutta silti sekin tuntui väärältä.
Rakkaalle tyttärelleni, jotka monet ovat unohtaneet. Ai niin kun heidän mielestään sinua ei ollut.
Minulle (meille) sinä olit ja muistosi elää sydämissämme.


Toivon että kuulet ajatukseni ja tiedät että sinua rakastetaan edelleen. Eikä sinun kohtalosi tai nimesi ole unohtunut.


" Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin
minä sinua vaan.
Vaik leipä loppuis, vesikin,
yksi pysyis kuitenkin:
minä sinua vaan."


- Jenni Vartiainen, Minä sinua vaan

Rakkaudella Äiti ❤❤❤❤

2 vuotta 6kk ja 13pv.

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa kuulumisia ja tuntemuksia. Tuona päivänä kun tuli tasan kaksi ja puoli vuotta Saanan kuolemasta olimme koko perhe reissun päällä. Kävimme Ranualla, Ranua Zoossa ja yövyimme lomakylä Gulo gulossa. Mukava ka ikimuistoinen reissu. Erityisesti hetki kun istuin pimeässä syysillassa terassilla pyyhe päällä. Ollessani happihypyllä saunasta. Mietin siinä hetkessä tytärtäni vaikka kaikki oli siinä hetkessä täydellistä.
Silti minusta tuntui, että yksi puuttui. Olemme miehen kanssa puhuneet lapsiluvusta. Jos Saana olisi saanut elää olisimme varmaankin vielä yrittäneet kerran. Neljättä lasta. Ajatus siitä ettei tuo iloinen pellavapää olisi koskaan saanut tilaisuutta tuntuu jotenki oudosti pahalle. Vaikka se että Saana ei saanut elää kohdun ulkopuolella tuntuu sekin pahalle, mutta häntä rakastettiin silloin ja ikuisesti tullaan rakastamaan.
Saana ei ehtinyt jättää mitään negatiivista mieleemme vaan kaikki on hyvää. Täydellinen nätti pienityttö. Ihanaa muistaa hänet sellaisena. Kun taas jos hän olisi syntynyt elävänä ja kuollut keskosuudesta johtuviin komplikaatioihin, muisto ei olisi ollut niin nätti. En olisi koskaan saanut pitää häntä niin koskemattomana sylissä.
Kun aikaa kuluu elämä saa uusia sävyjä ja asioita tapahtuu. Tytön kuolema muutti minua ja ajatusmaailmaani. En ole enää niin sinisilmäinen ja iloitsen vähemmästä.

Minulle sattui paripäivää sitten työtapaturma ja nyt minulla on vasemman käden pikkurilli tuottenu nimettömään kolme viikkoa. Pikkusormessa on kaksi hiusmurtumaa ja oikeasti se murtui niin mitättömässä tilanteessa mitä en ees osannut mieltää vaaralliseksi tilanteeksi. Tulipahan taas opittua elämästä, kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Vaikka kyllähän minun se pitäisi tietää. Olen kuitenkin ihminen ja me ihmiset haluemme unohtaa yhden asian.

Sen että olemme kuolevaisia.

Haluan elää loppuun asti. Toivon että lähden aikanaan nopeasti, etten ehdi miettiä mitä tapahtuu. Niinkuin Saana. Hän ei ehtinyt tajuta mitä tapahtuu. Ensin hän oli ja sitten ei ollutkaan. Mitä kaunein tapa lähteä.

Lähestyvä muisto/syntymäpäivä

Saana on pyörinyt viime aikoina taas enemmän aatoksissa. Kuviakin on tullut katsottua. Sain muistolaatikonkin valmiiksi. Siellä on kaikki mitä Saanasta on fyysisesti jäljellä. Aatella että kohta on kulunut 2 vuotta. Vaikka välillä tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Kaipaus ja ikävä nousee pintaan kunpa voisin kääntää kelloa taakse päin ja kokea edes sen hetken jolloin sain pitää häntä sylissä. Sen arvokkaan hetken, katsoa, suukotta, silittää ja pitää sylissä sitä täydellistä pientä tyttöä joka nukkui iki unta. Kumpa olisi käynyt toisin, kunpa olisimme saaneet pitää sinut.

Siltä tuntuu juuri nyt. Haluaisin, että asiat olisivat toisin. Toivon löytäväni jonain päivänä merkityksen tälle. Merkityksen sille, että saimme enkelin jälkeen myös pikkuveljen, jonka hiukset ovat kultaa ja kiharalla niinkuin enkelillä. Jonka katseessa on jotain maagista jotain selittämätöntä. Oletko se sinä tyttöseni?

Vuosi vaihtuu 2016/2017

Joulu tuli ja meni. Tänä vuonna oli ihan hyvä Joulu fiilis. Arkeen on saatu paljon apuja edellisen kirjoituksen jälkeen. Arjessa jaksaminen on parantunut huomattavasti. Aikamoinen palettihan tämä on kaikkine terapiakäynteineen ja kotonakin pitäisi opettaa ja harjottaa isoveljiä paljon.

Edelliinkin muutamat joulukappaleet saavat kyyneleet virtaamaan. Erityisesti Club for fiven versio Prinsessalle kappaleesta. Nykyään se on kuitenkin vain se ohimenevä hetki kun suru nostaa päätään. Useimmiten se on vain syvä huokaus. Huokaus josta kukaan ulkopuolinen ei tiedä mikä sen syvin tarkoitus on. Myönnän kun näen kaupassa tyttölapsen välillä kirpaisee, silloin huokaisen. Käännyn katsomaan poika trioani. Onhan minulla kolme katseet kääntävää poikaa. Harvassa on kauppareissut ettei joku tule sanomaa heitä ihaniksi tai kehu heidän pitkiä silmäripsiään. Enkä tätä puolivuotiasta pellavapäätä vaihtaisi kehenkään toiseen mistään hinnasta.Tämä arki kantaa minua tällä hetkellä niin kiivaasti eteenpäin ettei minulle jää aikaa möyriä tuskassa. Eikä tässä vaiheessa enään varmasti syytä olekkaan, tuleehan keväällä jo kaksi vuotta. Onhan se vielä lyhyt aika, mutta niitä huomisia on silloin tullut kahden vuoden edestä vaikken sillon uskonut edes seuraavaan aamuun.

Vaikka inhoan kliseitä, elämä kantaa ja jatkuu. Niinhän se tekee, meille on surun myötä myös elämään tullut sen jälkeen suuri onni vaikkakin se teetätti tänä vuonna rutkasti. Lapsemme ovat nyt tässä, siihenkin on tehty lopullinen ratkaisu tässä syksyn aikana ja sitä ei voi enää peruuttaa.
 

Mielenkiinnolla kohti vuotta 2017. Tiedossa on mullistuksia kun esikoinen aloittaa koulutiensä eskarin muodossa syksyllä. Sitä ennen varmasti arjessamme sattuu ja tapahtuu kaikennäköistä, toivottavasti myös paljon hyvää.

Ennenkaikkea sinulla tyttöseni on aina spesiaali paikka sydämessäni ja sitä ei kukaan voi viedä minulta pois. Vaikket enää jokaisena päivänä käy mielessä, enkä ala itkemään pienimmistäkin ajatuksista sinua kohtaan. Olet läsnä, aina.

Arki rullaa omalla painollaan.

Kahden päivän päästä tulee kuluneeksi puolitoista vuotta siitä kun kasvatit siivet. Syksy on saapunut tänne maankamaralle. Pimenevien iltojen ja tumman tähtitaivaan myötä, olet palannut ajatuksiini. Viime yönä kun olin syöttänyt Ilarin ja hän nukahti syliini, jäin valvomaan vielä pariksi tunniksi vaikka veljesi tuhisi tyytyväisenä sängyssään. Katselin tv:tä ja ihailin yön pimeydessä hohtavia tähtiä.
Minun on ikävä, ikävä sinua ketä en koskaan saanut oppia tuntemaan. En milloinkaan nähnyt katsettasi. Ensi hymyäsi. Ilari on jo 12 vko vanha, Lauantaina tulee 3kk ja perjantaina käydään 3kk neuvolassa. Ilari harjoittelee nauramista, vieno hymy on vaihtunut suu ammollaan hymähtelyyn yritystä on kovasti nauraa. Jokaisena päivänä kuulen hänen suustaan uusia äännähdyksiä ja nautin suunnattomasti kun tuo pieni mies katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee ja alkaa jutella. Kaikki tämä nostaa taas sen surun pintaan. Edelleen joudun kysymään itseltäni. Miksi meille kävi näin?

Vanhin isoveljesi sai pariviikkoa sitten diagnoosin Monimuotoinen kielellinen kehityshäiriö. Pidennetty oppivelvollisuus, kuntoutusta puhe-ja toimintaterapian muodossa. Mahdollisesti kuntouttavaa päivähoitoa, katsotaan mitä saadaaan aikaiseksi ja mihin kaupunki on valmis lähtemään mukaan. Leevin koulu asiatki täytyy alkaa järjestelemään. Sosiaalityöntekijät kävivät meillä kotona kartoittamassa tuen tarvetta. Pakko myöntää, että omat voimavarat alkavat olla lopussa. Tunnen itseni todella väsyneeksi, vaikka Ilari ei valvota kovinkaan paljoa hän herää maksimissaan kaksi kertaa yössä. Monena yönä hän on nukkunut kahdeksan tuntia yhtäsoittoa. Silti tunnen itseni todella väsyneeksi. Henkinen painolasti on kova ja raskas. Ainakin itselläni, isästäsi en ole niin varma, ainakaan hän ei minulle myönnä voivansa huonosti.

Taidan askarrella sinun muistolaatikkosi valmiiksi. Saisin siihen kaikki sinusta meillä olevat asiat. Aiemmin en ole siihen kyennyt. Nyt aika olisi kypsä.

Välillä olen pohtinut onko tässä elämässä mitään järkeä. Meillä on hirveä kiire eteenpäin, kohti huomista. Minkä takia, mitä siellä huomisessa on niin tavoittelemisen arvoista? Uusi mahdollisuus? Elämähän on mahdollisuuksia täynnä, mutta mahdollisuuden elämään saamme vain kerran.
Edelleen toivon ja odotan sitä rauhallisempaa tasaisempaa arkea. Ei ainakaan vielä näy näköpiirissä. Koko ajan tuntuu menevän niin, että kun jotain hyvää tapahtuu kaksin verroin paskaa kaatuu niskaan. Sitäkö tämä elämä on? Jos on niin monet peittävät sen helkutin hyvin. Minä en jaksa peitellä, jos vaikka joskus jotkut ymmärtäisivät mitä sitä oikeasti on tullut koettua ja elettyä.

Tulipahan tilitys, älkää huoliko kyllä minulla jokaisessa päivässä on jotain hyvää ja iloitsemisenkin arvoista. Toivon että saamme apuja tähän arkeen niin sillon jaksaisi olla enemmän positiivisella tuulella.

17.6.2016 klo:18:26 Pikkuveljesi parkaisi ensimmäisen kerran. Olen aivan myyty tuolle pienelle miehelle. Hän on niin ihana ja täydellinen. Sitten tunnen piston sydämessäni. Tuota ihanuutta ei olisi ilman sinua pieni enkelityttöni. Silmä nurkat kostuvat väkisin. Olimme isäsi kanssa päättäneet kolmen lapsen olevan se meidän lasten lukumäärä. Jos sinä eläisit, minulla ei olisi tuota ihanaa poikaa tuhisemassa sylissäni, mutta minulla olisi sinut. Mistä tiedän kuinka ihana sinä olisitkaan ollut. Nämä ajatukset raastavat ja repivät sisintäni jokaisena kertana kun alan ajatella asiaa syvällisemmin. Se kipu mitä tunnen sisälläni on jotain sellaista mitä ei pysty kuvailemaan, samaan aikaan tunnen suurta iloa ja rakkautta pientä poikaani kohtaan. Elämä on raadollista se minun on pakko todeta. Toisen onni on toisen epäonni. Näin se vaan menee.

Minulle on herännyt kysymys. Onko tosiaan niin, että jonkun on kuoltava jotta joku toinen saa elää?

Aluksi luulin olevani katkera siitä ettei minulla ole yhtään elävää tytärtä. En ole, olen todella tyytyväinen kolmeen poikaan ja sinuun. Poikien jutut ovat muutenkin aina olleet enemmän minun juttuni. Ehkäpä sovin paremmin poikien äidiksi. Olisin kyllä silti mieluustaan pitänyt sinut, mutta nyt kun Ilari on sylissäni olen onnellinen, että olen saanut teidät kaikki neljä.

Sillä niin ei olisi, jos olisit täällä. Nämä ajatukset saattavat ulkopuolisesta tuntua julmilta tai tarpeettomilta. Valitettavasti elämä on epäreilu, elämä on aika-ajoin julmaa. Ei auta kuitenkaan takertua siihen julmuuteen, vaan poimia enemmän ammennettavaa niistä positiivista asioista. Minulta on kysytty miten lapsen kuolemasta selviää ja miten uusi vauva vaikuttaa asiaan. Kukaan ei korvaa ketään, siihen tuskaan elämän vääryydestä uusi vauva on auttanut ja helpottanut. On tavallaan päästettävä siitä tuskasta ja kivusta irti. Otettava tilalle iloa ja rakkautta. Se ei ole kuolleelta lapselta pois eikä se kipu saa viedä elävältä lapselta rakkautta pois.

Olen huomannut, että olen tavallaan päästänyt irti sinusta. Antanut luvan mennä, ei en halua unohtaa sinua. Minun on kuitenkin keskityttävä ja panostettava tähän hetkeen, meihin jotka olemme täällä fyysisesti läsnä. Et käy enää edes joka päivä mielessäni, eikä varmaankaan niin ole tarkoituskaan. En usko sen olevan merkki mistään huonosta, vaan siitä että olen käsitellyt asiaa tarpeeksi ja nyt minun on jatkettava matkaa takertumatta sinuun. Emmehän voi elää menneessä vaan meidän on elettävä tässä hetkessä.

Lauantaina 6.8 veljesi kastetaan. Pidämme tilaisuuden vain kummien ja vanhempien kesken. Muut saavat käydä kahveella silloin kuin heille parhaiten sopii. Minun on myönnettävä, etten jaksa. En jaksa mitään isoja kemuja. Vaikka veljesi on suuri lahja, niin olen silti itse edelleen henkisesti ja myös fyysisesti niin väsynyt. Aika parantaa tässäkin asiassa.

Yritän kirjoitella kuulumisia ja tuntemuksia vielä jonkin aikaa. Nyt olen elänyt tässä vauvakuplassa etten ole kirjoittamaan ehtinyt. Hyvää loppukesää kaikille!