Pitkään olen ajatellut kertoa myös Saanan veljien tarinan. Heidänkään alkunsa ei ollut sieltä helpoimmasta päästä. Eikä noudattanut normaalia raskauden kulkua.
Aloitan esikoisesta.
On Lokakuu 2010. Olen jättänyt pillerit pois kesällä. Minulla oli alkuvuodesta aika pahoja sydämen tiheälyöntisyys kohtauksia. Minulla oli tuolloin syksyllä aika Eft tutkimuksiin Kuopionyliopistolliseen sairaalaan. En enää muista tarkkaa päivää, mutta sinä aamuna oli satanut ensilumi. Mieheni lähti viemään minua kohti Kuopiota. Tajusin, että minullahan pitäisi olla kuukautiset. Mitään niihin viittaava ei kuitenkaan ollut. Koska tiesin, että tutkimuksessa altistuisin röntgensäteille. Soitin matkalta osastolle ja he pyysivät minut käymään labrassa verikokeessa josta mittaisivat Hcg-pitoisuuden.
Saavuin osastolle ja minua alettiin valmistelemaan tulevaan operaatioon. Oli aamupäivä, mutta toimenpide suoritettaisiin vasta alkuillasta. Minua pelotti ihan hirveästi, sillä minuun tultaisiin työntämään nivusesta tähystin laskimoa pitkin sydämeen. Kello raksutti eteenpäin. Tuli aika lähteä leikkaussaliin, kysyin vielä onko verikokeen tulos tullut. Minut olikin päätetty operoida vasta viimeisenä, sillä piti saada varmuus asialle. Huoneessa oli toinen potilas, keski-ikäinen naishenkilö Nurmeksesta. Hoitaja lähti vielä tarkistamaan koneelta, kun vastaus ei ollut vielä siihen mennessä tullut. Hoitaja palasi takaisin hymyssä suin. " Onneksi olkoon, olet raskaana." Minä häkellyin ja kysyin hölmönä et onko se ihan varmaa?
Oli se. Olin raskaana ja minulle ei voitu toimenpidettä suorittaa. Kävin vielä lääkärin juttusilla ja hän antoi minulle ohjeet miten saan itse rauhoitettua tykytyksiä ilman lääkkeitä. Pääsinkin siis kotiin. Olin onnesta soikea ja tietenkin tuolloin naivisti ensi kertaa raskaana etteihän 12raskausviikon jälkeen voi mitään pahaa tapahtua.
Raskaus itsessään sujui normaalisti. Kävin normaalit neuvolakäynnit ja en käynyt kuin kaksi kertaa ultrassa Keskussairaalassa. Sitten tuli PääsiäisSunnuntai 2011. Olin tuolloin 32 viikolla raskaana. Tämä oli silloinkin noloa kertoa ja on sitä nyttenkin. Harrastimme sitä kauneinta asiaa kahden ihmisen välillä, kun kesken kaiken käy poksahdus ja hirveä veri ryöppy pitkin lakanoita.
Tottakai siinä hätäännyttii kumpiki, mut vauva liikkui mahassa normaalisti eikä alkanut heti supistaa. Mies lähti lämmittämään saunaa, kun ei meillä silloin ollut muuta peseytymispaikkaa, jotta voidaan lähteä sairaalaan. No ei mennyt kauaa kun lapsivedet lorotteli pitkin lattioita. Mies ei ollut ottanut kännykkää mukaansa, joten kävelin tuon vajaan 200metriä saunalle kertoakseni et nyt tarvii varmaa soitella sairaalaan vähän toimintaohjeita.
Mieheni soitti, koska olin tässä kohtaa lievässä sokki tilassa. Saimme selkeät toiminta ohjeet, minä kylkiasentoon ja soitto hätäkeskukseen ja ambulanssilla sairaalaan.
Meni vajaa puoltuntia kun palolaitoksen autoja tuli pari kappaletta täydessä miehityksessä ja perässä ambulanssi. Kysely tulvaa, minun elintoimintojen tarkkailua jne. Eiku ampparin kyytiin ja menoksi. Mies tulisi omalla autolla perässä.
Kun pääsimme sairaalaan olin aivan varma, että sinä päivänä se lapsi syntyy. Lääkäri ultrasi pitkän tovin, mutta sillä hetkellä ei lapsella näyttänyt olevan hätää. Minut siirrettiin synnytyssaliin estolääkitystä saamaan ja tarkkailuun. Supistuksia oli alkanut tulla ampparin kyydissä, ei mitään kivuliaita. Olin auennutkin jo kuuteen senttiin joten sairaalaan oli jäätävä, vaikka sillä erää supistukset rauhoittui. Parin vuorokauden tarkkailun jälkeen minut siirrettiin osastolle. Siellä sitten haudoin tuota pojan taimea kaksi pitkää viikkoa. Enkä olisi saanut liikkua muutakuin vessaan, en edes aina sinnekkään. Olin saanut tulo päivänä ja sitten seuraavana päivänä lapsen keuhkojen kypsytys piikit.
Kun rv 34 täyttyi, minulle annettiin lupa liikkua. Pois pääsisin vasta kun tiedetään pysyykö lapsi sisällä. Samana päivänä lääkäri ultrasi minua kahteen otteeseen ja oli selkeästi huolissaan. Kasvu oli pysähtynyt. Sikiö ei ollut tuona kahtena viikkona enää kasvanut ja oli selkeästi liian pieni viikkoihin nähden.
Liikuskelin ja seuraavana päivänä kun olin käynyt pienellä kävelyllä.Palasin osastolle niin lapsivettä lirahti hieman ja supistuksiä alkoi tulla. Olin seitsemän senttiä auki ja kaulakanavaa ei ollut enää jäljellä. Kello oli tuolloin kahden paikkeilla iltapäivällä. Kätilöt soittivat miehelle, että olisi isän aika lähteä tulemaan sairaalaan.
Kävelin itse synnytyssaliin nauraen, ai et nytkö sitä muka synnytetään en ollut kipeä vieläkään tuossa vaiheessa ja oikeastaan kunnolla ei tehnyt kipeää kuin vasta ponnistusvaiheen alkaessa. Kätilötkin ihmettelivät, että miten voin olla noin kivuton vielä tässäkin vaiheessa kun synnytys on jo käynnissä.
Supistuksia tuli ja meni, olin oksitosiini tipassa, jotta vauvan ei tarvitsisi kauaa olla enää stressi tilassa. Vaikken ollut kovin kipeä, niin olin väsynyt odottamiseen ja olinhan ollut kaksiviikkoa vuoteessa.
Puoli kahdeksalta illalla kätilö tuli ja kertoi lisäävänsä viimeisen kerran oksitosiini annosta. Mikäli nyt ei homma etene ( olin tuolloin edelleen vain 8senttiä auki . Olimme jummanneet monta tuntia tuossa samassa sentti luvussa supistuksista huolimatta.) joutuisin sektioon. He pelkäsivät, ettei vauva jaksa enää kovin kauaa rääkkiä. Vaikka ei missään vaiheessa ollut tullu sykkeen laskuja. Kätilö lisäsi annosta.
Eikä mennyt kuin muutama minuutti, niin aivan hirveä paukaus kävi sisälläni ja se sattui. Silloin pyysin, et oisko jotain antaa kipuun. Kätilö tuumasi, et ottanu sillo ku tarjottii ja nyt on myöhästä vauva syntyy nyt. Muistan kun hetken aikaa huusin kun hinaaja, mutta silloin vanhempi kokenut kätilö tuli pääpuoleeni puhumaan. Hän tarttui minua olkapäistä ja puhui minulle rauhallisella äänellä. Hanna kokoa itsesi ja keskity ponnistamiseen. Niin minä hiljenin ja ponnistelin. Keskityin niin kovin, että tarvitsin täyden hiljaisuuden ja tiuskasin jossain vaiheessa kätilöille, "Nyt hiljaa". Muutamalla työnnöllä poika syntyi. Meidän pieni rääpäle. Poika avasi ääni jänteensä heti. Tuossa vaiheessa oli sali täyttynyt Vastasyntyneiden tehon hoitajista, neontologian erikoislääri, lastenlääkäri ja vielä synnytyspuolen lääkärikin oli paikalla. Ehdin nähdä mies kalleudet, et poika se on ja nopeasti kapaloon käärityn naaman, joka vietiin heti pois. Nuori komea mieslääkäri, tuli onnitteleemaan ja kertoi, että pojalla ei näyttäisi olevan hätään, mutta koska on niin pieni hänet viedään kaappiin lämmittelemään.
Tiemme erkani siis heti synnytyksen jälkeen. Poika oli syntyessään hieman reilu 1800g ja 38cm pitkä. Hän hengitti itse, ilman lisähappea tai muutakaan hegitystuen tarvetta.
Kaksi viikkoa vierähti vastasyntyneiden teholla. Pojalla diagnosoitiin synnynnäinen sydänvika, joka vielä tuolloin vaikutti siltä, että joutuisimme Lastenklinikalle Helsinkiin operoitavaksi. Minua kehotettiin henkisesti valmistautumaan mahdolliseen siirtoon Helsinkiin ambulanssilla siirtokehdon kanssa. Onneksi tuota reissua ei silloin tarvinnut eikä vielä tänäkään päivänä ole tarvinnut tehdä.
Poika oli pariin otteeseen sinivalohoidossa. Bilirubiini arvoa seurattiin päivittäin ja jos olin aamu syötöllä jo sairaalassa. Eli klo:8 aikaan. Täytin jo rutiinilla tutkimushansikkaan lämpösellä vedellä ja asetin sen jalkapohjaa lämmittämään verikokeen ottoa varten.
Nenämahaletku aiheutti varsinaista päänvaivaa poitsu repi moneen otteesen letkun pois ja monta kertaa se laitettiin takasin. Paras saldo taisi olla ensimmäisenä elinpäivänä minun sylissäni neljään kertaan peräkkäin. Nenis oliki melkein kotiutumiseen saakka. Koska poika ei jaksanut syödä itse kaikkea ja pitkään avoimena pysynyt ductus verotti voimia.
Kerran Trombosyytit laskivat alas alle 200. Arvo kuitenkin korjaantui itsestään, en ainakaan muista että tähän olisi mitään annettu.
Antibiootti tippa oli ekat 3vrk. Glukoosi tippa oli pari vrk. Sitä yritettiin aina välillä purkaa, mutta on yleistä ettei nämä pienet pysty pitää sokereitaan oikeissa arvoissa.
Pojan kotiutumis edellytykset oli 2kg täyttyminen ja maito annosten syöminen kokonaan pullosta tai rinnalta. Enimmäkseen annoin omaa maitoani lypsettynä pullosta, koska se ei vienyt pojalta niin paljon voimia kuin rinnalla olo.
Pelkäsin etten saa poikaa kotio koskaan. Vaikka kaiki oli kyllä todella hyvin, kun ei tullut apnea kohtauksia eikä mitään muutakaan hälyttävää. Silloin kuin paino putosi 1,5kg olin huolissani. Jaksaako hän kasvaa ja kuinka sydän reagoi asiaan. En valmistellut kotona laisinkaan vauvan tuloa. Mitään ei ollu valmiina. Kun sain eräänä Perjantai aamuna tietää, että poika olisi kotiin lähtö kunnossa niin hoidin vain yhden syötön. Lähdin kotio laittamaan sänkyä vaatekaupan kautta, kun ei sirolle pojalle olisi käyny äippäpakkauksen isot 50cm. Babystylesta löysin sopivia Name it merkkisiä siroja vaatteita.
Poika tuli kotio kahden viikon sairaalassa olon jälkeen, tuon ajan mamma ajeli kodin ja sairaalan väliä. Autoon kertyi kilometrejä ja mamma oli puhki. Siitä alkoi meidän perhe arki.
