On Marraskuun puoliväli. Reilu kuukausi niin on Joulu. Viimevuonna eli Jouluna 2014 ajattelin, että ensi Jouluna meillä on kolmas lapsi. Vauva jonka jälkeen perheemme on täysi. Meitä piti olla viisi. Meitä onkin vain neljä ja tuosta kolmannesta lapsesta on vain muisto. Minulla sentään on muisto elävästä Saanasta, sain tuntea hänen liikkeensä kaksi kuukautta. Miehelläni ei ole muistoa elävästä, muitakuin ultrakuvia ja muutamia tunnettuja potkuja. Meillä on kuvia ja jalanjäljet. Syli huutaa tyhjyyttään ja sydän ikävää. Menee päiviä etten katso kuvia. Jokaisena päivänä Saana käy mielessäni. Huomisia on tullut jo monta, mutta vaikka aikaa kuluu ja suru muuttaa muotoaan. Tytön kohtaloa vaikea hyväksyä. En tiedä hyväksynkö koskaan.
Monta kertaa olen kohdannut tilanteen, minulta kysytään onko minulla lapsia. Toisinaan vastaan on kolme toisinaan kaksi. Riippuen ihmisestä, kaikki kun eivät käsitä miksi surra semmosta, joka ei elänyt. Niin ei kohdun ulkopuolella, mutta kyllähän se elävä ja rakastettu oli valmiiksi. Olen myös saanut kuulla vähättelyä, kun hän ei ollut täysiaikainen ja on jopa sanottu, että olen sentään päässyt helpolla synnytyksessä kun vauva oli niin pieni.
Ei en päässyt yhtään sen helpommalla. Supistukset sattuu samalla tavalla oli raskaus missä vaiheessa tahansa. Ehkä ponnistusvaiheessa ei repeymiä tule samalla tavalla kuin neli kiloisen kanssa. Sattuu sekin.
Minusta hassua, että jotkut pitävät häntä vähäpätöisempänä. Meille hän oli yhtä arvokas kuin muutkin lapset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti