Joulu tuli ja meni. Tänä vuonna oli ihan hyvä Joulu fiilis. Arkeen on saatu paljon apuja edellisen kirjoituksen jälkeen. Arjessa jaksaminen on parantunut huomattavasti. Aikamoinen palettihan tämä on kaikkine terapiakäynteineen ja kotonakin pitäisi opettaa ja harjottaa isoveljiä paljon.
Edelliinkin muutamat joulukappaleet saavat kyyneleet virtaamaan. Erityisesti Club for fiven versio Prinsessalle kappaleesta. Nykyään se on kuitenkin vain se ohimenevä hetki kun suru nostaa päätään. Useimmiten se on vain syvä huokaus. Huokaus josta kukaan ulkopuolinen ei tiedä mikä sen syvin tarkoitus on. Myönnän kun näen kaupassa tyttölapsen välillä kirpaisee, silloin huokaisen. Käännyn katsomaan poika trioani. Onhan minulla kolme katseet kääntävää poikaa. Harvassa on kauppareissut ettei joku tule sanomaa heitä ihaniksi tai kehu heidän pitkiä silmäripsiään. Enkä tätä puolivuotiasta pellavapäätä vaihtaisi kehenkään toiseen mistään hinnasta.Tämä arki kantaa minua tällä hetkellä niin kiivaasti eteenpäin ettei minulle jää aikaa möyriä tuskassa. Eikä tässä vaiheessa enään varmasti syytä olekkaan, tuleehan keväällä jo kaksi vuotta. Onhan se vielä lyhyt aika, mutta niitä huomisia on silloin tullut kahden vuoden edestä vaikken sillon uskonut edes seuraavaan aamuun.
Vaikka inhoan kliseitä, elämä kantaa ja jatkuu. Niinhän se tekee, meille on surun myötä myös elämään tullut sen jälkeen suuri onni vaikkakin se teetätti tänä vuonna rutkasti. Lapsemme ovat nyt tässä, siihenkin on tehty lopullinen ratkaisu tässä syksyn aikana ja sitä ei voi enää peruuttaa.
Mielenkiinnolla kohti vuotta 2017. Tiedossa on mullistuksia kun esikoinen aloittaa koulutiensä eskarin muodossa syksyllä. Sitä ennen varmasti arjessamme sattuu ja tapahtuu kaikennäköistä, toivottavasti myös paljon hyvää.
Ennenkaikkea sinulla tyttöseni on aina spesiaali paikka sydämessäni ja sitä ei kukaan voi viedä minulta pois. Vaikket enää jokaisena päivänä käy mielessä, enkä ala itkemään pienimmistäkin ajatuksista sinua kohtaan. Olet läsnä, aina.
perjantai 30. joulukuuta 2016
tiistai 13. syyskuuta 2016
Arki rullaa omalla painollaan.
Kahden päivän päästä tulee kuluneeksi puolitoista vuotta siitä kun kasvatit siivet. Syksy on saapunut tänne maankamaralle. Pimenevien iltojen ja tumman tähtitaivaan myötä, olet palannut ajatuksiini. Viime yönä kun olin syöttänyt Ilarin ja hän nukahti syliini, jäin valvomaan vielä pariksi tunniksi vaikka veljesi tuhisi tyytyväisenä sängyssään. Katselin tv:tä ja ihailin yön pimeydessä hohtavia tähtiä.
Minun on ikävä, ikävä sinua ketä en koskaan saanut oppia tuntemaan. En milloinkaan nähnyt katsettasi. Ensi hymyäsi. Ilari on jo 12 vko vanha, Lauantaina tulee 3kk ja perjantaina käydään 3kk neuvolassa. Ilari harjoittelee nauramista, vieno hymy on vaihtunut suu ammollaan hymähtelyyn yritystä on kovasti nauraa. Jokaisena päivänä kuulen hänen suustaan uusia äännähdyksiä ja nautin suunnattomasti kun tuo pieni mies katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee ja alkaa jutella. Kaikki tämä nostaa taas sen surun pintaan. Edelleen joudun kysymään itseltäni. Miksi meille kävi näin?
Vanhin isoveljesi sai pariviikkoa sitten diagnoosin Monimuotoinen kielellinen kehityshäiriö. Pidennetty oppivelvollisuus, kuntoutusta puhe-ja toimintaterapian muodossa. Mahdollisesti kuntouttavaa päivähoitoa, katsotaan mitä saadaaan aikaiseksi ja mihin kaupunki on valmis lähtemään mukaan. Leevin koulu asiatki täytyy alkaa järjestelemään. Sosiaalityöntekijät kävivät meillä kotona kartoittamassa tuen tarvetta. Pakko myöntää, että omat voimavarat alkavat olla lopussa. Tunnen itseni todella väsyneeksi, vaikka Ilari ei valvota kovinkaan paljoa hän herää maksimissaan kaksi kertaa yössä. Monena yönä hän on nukkunut kahdeksan tuntia yhtäsoittoa. Silti tunnen itseni todella väsyneeksi. Henkinen painolasti on kova ja raskas. Ainakin itselläni, isästäsi en ole niin varma, ainakaan hän ei minulle myönnä voivansa huonosti.
Taidan askarrella sinun muistolaatikkosi valmiiksi. Saisin siihen kaikki sinusta meillä olevat asiat. Aiemmin en ole siihen kyennyt. Nyt aika olisi kypsä.
Välillä olen pohtinut onko tässä elämässä mitään järkeä. Meillä on hirveä kiire eteenpäin, kohti huomista. Minkä takia, mitä siellä huomisessa on niin tavoittelemisen arvoista? Uusi mahdollisuus? Elämähän on mahdollisuuksia täynnä, mutta mahdollisuuden elämään saamme vain kerran.
Edelleen toivon ja odotan sitä rauhallisempaa tasaisempaa arkea. Ei ainakaan vielä näy näköpiirissä. Koko ajan tuntuu menevän niin, että kun jotain hyvää tapahtuu kaksin verroin paskaa kaatuu niskaan. Sitäkö tämä elämä on? Jos on niin monet peittävät sen helkutin hyvin. Minä en jaksa peitellä, jos vaikka joskus jotkut ymmärtäisivät mitä sitä oikeasti on tullut koettua ja elettyä.
Tulipahan tilitys, älkää huoliko kyllä minulla jokaisessa päivässä on jotain hyvää ja iloitsemisenkin arvoista. Toivon että saamme apuja tähän arkeen niin sillon jaksaisi olla enemmän positiivisella tuulella.
Minun on ikävä, ikävä sinua ketä en koskaan saanut oppia tuntemaan. En milloinkaan nähnyt katsettasi. Ensi hymyäsi. Ilari on jo 12 vko vanha, Lauantaina tulee 3kk ja perjantaina käydään 3kk neuvolassa. Ilari harjoittelee nauramista, vieno hymy on vaihtunut suu ammollaan hymähtelyyn yritystä on kovasti nauraa. Jokaisena päivänä kuulen hänen suustaan uusia äännähdyksiä ja nautin suunnattomasti kun tuo pieni mies katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee ja alkaa jutella. Kaikki tämä nostaa taas sen surun pintaan. Edelleen joudun kysymään itseltäni. Miksi meille kävi näin?
Vanhin isoveljesi sai pariviikkoa sitten diagnoosin Monimuotoinen kielellinen kehityshäiriö. Pidennetty oppivelvollisuus, kuntoutusta puhe-ja toimintaterapian muodossa. Mahdollisesti kuntouttavaa päivähoitoa, katsotaan mitä saadaaan aikaiseksi ja mihin kaupunki on valmis lähtemään mukaan. Leevin koulu asiatki täytyy alkaa järjestelemään. Sosiaalityöntekijät kävivät meillä kotona kartoittamassa tuen tarvetta. Pakko myöntää, että omat voimavarat alkavat olla lopussa. Tunnen itseni todella väsyneeksi, vaikka Ilari ei valvota kovinkaan paljoa hän herää maksimissaan kaksi kertaa yössä. Monena yönä hän on nukkunut kahdeksan tuntia yhtäsoittoa. Silti tunnen itseni todella väsyneeksi. Henkinen painolasti on kova ja raskas. Ainakin itselläni, isästäsi en ole niin varma, ainakaan hän ei minulle myönnä voivansa huonosti.
Taidan askarrella sinun muistolaatikkosi valmiiksi. Saisin siihen kaikki sinusta meillä olevat asiat. Aiemmin en ole siihen kyennyt. Nyt aika olisi kypsä.
Välillä olen pohtinut onko tässä elämässä mitään järkeä. Meillä on hirveä kiire eteenpäin, kohti huomista. Minkä takia, mitä siellä huomisessa on niin tavoittelemisen arvoista? Uusi mahdollisuus? Elämähän on mahdollisuuksia täynnä, mutta mahdollisuuden elämään saamme vain kerran.
Edelleen toivon ja odotan sitä rauhallisempaa tasaisempaa arkea. Ei ainakaan vielä näy näköpiirissä. Koko ajan tuntuu menevän niin, että kun jotain hyvää tapahtuu kaksin verroin paskaa kaatuu niskaan. Sitäkö tämä elämä on? Jos on niin monet peittävät sen helkutin hyvin. Minä en jaksa peitellä, jos vaikka joskus jotkut ymmärtäisivät mitä sitä oikeasti on tullut koettua ja elettyä.
Tulipahan tilitys, älkää huoliko kyllä minulla jokaisessa päivässä on jotain hyvää ja iloitsemisenkin arvoista. Toivon että saamme apuja tähän arkeen niin sillon jaksaisi olla enemmän positiivisella tuulella.
tiistai 2. elokuuta 2016
17.6.2016 klo:18:26 Pikkuveljesi parkaisi ensimmäisen kerran. Olen aivan myyty tuolle pienelle miehelle. Hän on niin ihana ja täydellinen. Sitten tunnen piston sydämessäni. Tuota ihanuutta ei olisi ilman sinua pieni enkelityttöni. Silmä nurkat kostuvat väkisin. Olimme isäsi kanssa päättäneet kolmen lapsen olevan se meidän lasten lukumäärä. Jos sinä eläisit, minulla ei olisi tuota ihanaa poikaa tuhisemassa sylissäni, mutta minulla olisi sinut. Mistä tiedän kuinka ihana sinä olisitkaan ollut. Nämä ajatukset raastavat ja repivät sisintäni jokaisena kertana kun alan ajatella asiaa syvällisemmin. Se kipu mitä tunnen sisälläni on jotain sellaista mitä ei pysty kuvailemaan, samaan aikaan tunnen suurta iloa ja rakkautta pientä poikaani kohtaan. Elämä on raadollista se minun on pakko todeta. Toisen onni on toisen epäonni. Näin se vaan menee.
Minulle on herännyt kysymys. Onko tosiaan niin, että jonkun on kuoltava jotta joku toinen saa elää?
Aluksi luulin olevani katkera siitä ettei minulla ole yhtään elävää tytärtä. En ole, olen todella tyytyväinen kolmeen poikaan ja sinuun. Poikien jutut ovat muutenkin aina olleet enemmän minun juttuni. Ehkäpä sovin paremmin poikien äidiksi. Olisin kyllä silti mieluustaan pitänyt sinut, mutta nyt kun Ilari on sylissäni olen onnellinen, että olen saanut teidät kaikki neljä.
Sillä niin ei olisi, jos olisit täällä. Nämä ajatukset saattavat ulkopuolisesta tuntua julmilta tai tarpeettomilta. Valitettavasti elämä on epäreilu, elämä on aika-ajoin julmaa. Ei auta kuitenkaan takertua siihen julmuuteen, vaan poimia enemmän ammennettavaa niistä positiivista asioista. Minulta on kysytty miten lapsen kuolemasta selviää ja miten uusi vauva vaikuttaa asiaan. Kukaan ei korvaa ketään, siihen tuskaan elämän vääryydestä uusi vauva on auttanut ja helpottanut. On tavallaan päästettävä siitä tuskasta ja kivusta irti. Otettava tilalle iloa ja rakkautta. Se ei ole kuolleelta lapselta pois eikä se kipu saa viedä elävältä lapselta rakkautta pois.
Olen huomannut, että olen tavallaan päästänyt irti sinusta. Antanut luvan mennä, ei en halua unohtaa sinua. Minun on kuitenkin keskityttävä ja panostettava tähän hetkeen, meihin jotka olemme täällä fyysisesti läsnä. Et käy enää edes joka päivä mielessäni, eikä varmaankaan niin ole tarkoituskaan. En usko sen olevan merkki mistään huonosta, vaan siitä että olen käsitellyt asiaa tarpeeksi ja nyt minun on jatkettava matkaa takertumatta sinuun. Emmehän voi elää menneessä vaan meidän on elettävä tässä hetkessä.
Lauantaina 6.8 veljesi kastetaan. Pidämme tilaisuuden vain kummien ja vanhempien kesken. Muut saavat käydä kahveella silloin kuin heille parhaiten sopii. Minun on myönnettävä, etten jaksa. En jaksa mitään isoja kemuja. Vaikka veljesi on suuri lahja, niin olen silti itse edelleen henkisesti ja myös fyysisesti niin väsynyt. Aika parantaa tässäkin asiassa.
Yritän kirjoitella kuulumisia ja tuntemuksia vielä jonkin aikaa. Nyt olen elänyt tässä vauvakuplassa etten ole kirjoittamaan ehtinyt. Hyvää loppukesää kaikille!
Minulle on herännyt kysymys. Onko tosiaan niin, että jonkun on kuoltava jotta joku toinen saa elää?
Aluksi luulin olevani katkera siitä ettei minulla ole yhtään elävää tytärtä. En ole, olen todella tyytyväinen kolmeen poikaan ja sinuun. Poikien jutut ovat muutenkin aina olleet enemmän minun juttuni. Ehkäpä sovin paremmin poikien äidiksi. Olisin kyllä silti mieluustaan pitänyt sinut, mutta nyt kun Ilari on sylissäni olen onnellinen, että olen saanut teidät kaikki neljä.
Sillä niin ei olisi, jos olisit täällä. Nämä ajatukset saattavat ulkopuolisesta tuntua julmilta tai tarpeettomilta. Valitettavasti elämä on epäreilu, elämä on aika-ajoin julmaa. Ei auta kuitenkaan takertua siihen julmuuteen, vaan poimia enemmän ammennettavaa niistä positiivista asioista. Minulta on kysytty miten lapsen kuolemasta selviää ja miten uusi vauva vaikuttaa asiaan. Kukaan ei korvaa ketään, siihen tuskaan elämän vääryydestä uusi vauva on auttanut ja helpottanut. On tavallaan päästettävä siitä tuskasta ja kivusta irti. Otettava tilalle iloa ja rakkautta. Se ei ole kuolleelta lapselta pois eikä se kipu saa viedä elävältä lapselta rakkautta pois.
Olen huomannut, että olen tavallaan päästänyt irti sinusta. Antanut luvan mennä, ei en halua unohtaa sinua. Minun on kuitenkin keskityttävä ja panostettava tähän hetkeen, meihin jotka olemme täällä fyysisesti läsnä. Et käy enää edes joka päivä mielessäni, eikä varmaankaan niin ole tarkoituskaan. En usko sen olevan merkki mistään huonosta, vaan siitä että olen käsitellyt asiaa tarpeeksi ja nyt minun on jatkettava matkaa takertumatta sinuun. Emmehän voi elää menneessä vaan meidän on elettävä tässä hetkessä.
Lauantaina 6.8 veljesi kastetaan. Pidämme tilaisuuden vain kummien ja vanhempien kesken. Muut saavat käydä kahveella silloin kuin heille parhaiten sopii. Minun on myönnettävä, etten jaksa. En jaksa mitään isoja kemuja. Vaikka veljesi on suuri lahja, niin olen silti itse edelleen henkisesti ja myös fyysisesti niin väsynyt. Aika parantaa tässäkin asiassa.
Yritän kirjoitella kuulumisia ja tuntemuksia vielä jonkin aikaa. Nyt olen elänyt tässä vauvakuplassa etten ole kirjoittamaan ehtinyt. Hyvää loppukesää kaikille!
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Äidiksi kasvaminen
Tänä vuonna vietän viidettä virallista äitienpäivää. Itse kuitenkin lasken tämän kuudenneksi, sillä olinhan äiti esikoiselleni, joka syntyi äitienpäivän jälkeisenä päivänä vuonna 2011. Oma näkemykseni on, ettei äidiksi synnytä vaan siihen kasvetaan. Se onko äititiys milloinkaan kypsä tai valmis riippuu näkökulmasta. Onko ihminen muutenkaan koskaan täysin valmis ja kypsä aikuinen ?
Viisi vuotta olen saanut kantaa tuotaa arvokasta nimikettä. Monesti tuntuu että äidit ja äitiys nostetaan jalustalle, ylemmäksi isejä ja isyyttä. Itse en pidä tuosta jalustalle nostamisesta se, että olen kasvattanut lapset kehossani, synnyttänyt heidät ei tee minusta sen arvokkaampaa kuin isästäkään. Totuushan on se, että jokaisella lapsella on isä jossain vaikkei hän olisikaan läsnä. Lapsen alkuun saamiseksi kun tarvitaan kaksi sukusolua, munasolu ja siittiö. Ainakaan omiin korviini ei vielä ole kantautunut, että siittiöitä ja munasoluja olisi saatu aikaiseksi laboratoriossa. Eli tiivistettynä, jotta voimme kantaa tuota arvokasta titteliä meidän pitää myös muistaa, että olemme joltakin saaneet joskus tavalla tai toisella sen siimahännän.
Äitiys ja sen monet kasvot. Tähän voisi lepertää kulissin vaaleanpunaisesta unelmasta mikä on yhtä juhlaa koko ajan. Ei, äitiys ei ole sitä. Äitiys on loppuen lopuksi todella haasteellista, raastavaa, tuskaista, ihanaa, palkitsevaa, huolta, murhetta tämä lista voisi jatkua loputtomiin. Minä olen äiti neljälle, kahdelle eläväiselle pojalle, yhdelle enkelitytölle ja yhdelle vielä syntymättömälle pojan koltiaiselle, kuka muuten muistuttelee olemassa olostaan aikas mahtimesevillä potkuilla. Olen nuori iältäni, olin 20 kun esikoinen syntyi, mutta nämä viisi vuotta äitinä ovat kasvattaneet, karaisseet minua ihmisenä ja ennenkaikkea minusta on kasvanut äiti.
Minun matkani äidiksi kypsymiseen ei ole mennyt sen niin sanotun normi kaavan mukaan. Minulla on ollut pelko lapsen menettämisestä, olen myös menettänyt lapseni ja olen saanut pitää lapseni. Lapset ovat olleet perusterveitä, mutta muutamia muuttujia on mahtunut matkaan mukaan. Esikoisella on synnynnäistä sydänvikaa, puheenymmärtämisen viivästymää. Kumpikin poika on keskosia, he ovat hakeneet starttinsa vauvateholta.
Monelle kauhistelun aiheita, minulle niin tuiki tavallisia ja arkisia asioita. Sanonta millään muulla ei ole väliä kuin, että lapsi on terve. Noh niin minäkin ajattelin ennenkuin minusta tuli äiti. Pääasia, että hän on elossa. Kaikki muu sen rinnalla tuntuu pieneltä. Toinen seikka on se etten haluaisi lapseni sairastuvan syöpään tai muuhun mahdollisesti hengen vievään sairauteen tai tautiin.
Äitejä on monenlaisia, niinkuin on lapsiakin. Meidän toki kuuluu antaa ymmärrystä, rakkautta, läheisyyttä ja turvaa. Meidän tulee myös valmistaa lapsi itsenäiseen elämään. Minulle on joskus sanottu, että olen kylmä äiti. Koska en aina ole heti säntäämässä lapsen pillin mukaan. Jos minä olen jostain asiasta varoittanut ja sanonut. Eikä minua silti uskota ja sitten pudotaan tai sattuu muutenkin jotain, en ole ensimmäisenä hyssyttämässä. Saatan tuumata, mitäs minä sanoin ja sitten katsotaan vammat. Minulle on taivasteltu kun kerroimme rehellisesti pojille, kun pikkusisko kuoli. Ei mukamas saisi sanoa suoraan pitäisi mukamas peitellä asia. Joku voi pitää minua kylmänä, saa pitää kaikessa rauhassa. En halua, että poikani joutuvat oppimaan mimmoinen maailma on sitten kun ovat lentäneet pesästä. Minä olen joutunut oppimaan ja todennut ettei sen suurempaa karhunpalvelusta ole lapselle, kuin peitellä todellisuus, kasvattaa pumpulissa ja silotella tietä. Mitähän hyötyä siitäkän on ollut ? Ei niin mitään.Enemmänkin työllistävä vaikutus, minun on tarvinnut käydä ammatti-ihmisten tykönä purkamassa ja jäsentämässä päätäni. Sillä tämä maailman ja elämisen todellisuus läiskästiin päin kasvoja varoittamatta. Opettavaista tosin, pystyn kasvattamaan omat lapseni täysin päinvastoin.
Vuosiin äitinä on mahtunut jo paljon iloa ja surua. Olen myös todennut, että lapset ovat vain lainassa. Meidän tehtävämme on pitää huolta ja kasvattaa heidät aikuisiksi itsenäisiksi yksilöiksi. Äitiys ei toki lopu koskaan, se muuttaa muotoaan. Niinkuin moni muukin asia tässä elämässä, mikään ei pysy samana ja ennallaan. Tähän vuolaaseen virtaan pitää vain uskaltaa heittäytyä mukaan, se kolhii, upottaa, nostaa pintaan. Meillä äideillä ja myös iseillä on tärkeä tehtävä lastemme eteen. Pitää huoli siitä, kun tulee se päivä potkaista poikanen pesästä. Voimme luottaa siipien kantavan ja saavan nostetta alleen. Mehän emme ole enää silloin vastuussa siitä mitä tulee tapahtumaan.
Ennen tuota päivää kun haikeana katson poikieni lähtevän, minun on vielä kohdattava monta tyyntä ja myrskyä. Eiköhän niistä selvitä, on selvitty tähänkin asti. Jokaisena päivänä kohtaan poikien kanssa haasteita, läheskään kaikki päivät eivät ole niitä seesteisempiä. Kuitenkin, illalla kun saan laittaa lapset nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä. Olen onnellinen ja ylpeä. Taas ollaan selvitty yhdestä päivästä, yhdessä eteenpäin.
Vaikkei se helppoa ole, mutta silti se on yksi niistä asioista mitä en kadu elämässäni. Kiitos lapseni, että saan olla äitinne ja saamme kasvaa yhdessä elämässä eteenpäin. <3
Viisi vuotta olen saanut kantaa tuotaa arvokasta nimikettä. Monesti tuntuu että äidit ja äitiys nostetaan jalustalle, ylemmäksi isejä ja isyyttä. Itse en pidä tuosta jalustalle nostamisesta se, että olen kasvattanut lapset kehossani, synnyttänyt heidät ei tee minusta sen arvokkaampaa kuin isästäkään. Totuushan on se, että jokaisella lapsella on isä jossain vaikkei hän olisikaan läsnä. Lapsen alkuun saamiseksi kun tarvitaan kaksi sukusolua, munasolu ja siittiö. Ainakaan omiin korviini ei vielä ole kantautunut, että siittiöitä ja munasoluja olisi saatu aikaiseksi laboratoriossa. Eli tiivistettynä, jotta voimme kantaa tuota arvokasta titteliä meidän pitää myös muistaa, että olemme joltakin saaneet joskus tavalla tai toisella sen siimahännän.
Äitiys ja sen monet kasvot. Tähän voisi lepertää kulissin vaaleanpunaisesta unelmasta mikä on yhtä juhlaa koko ajan. Ei, äitiys ei ole sitä. Äitiys on loppuen lopuksi todella haasteellista, raastavaa, tuskaista, ihanaa, palkitsevaa, huolta, murhetta tämä lista voisi jatkua loputtomiin. Minä olen äiti neljälle, kahdelle eläväiselle pojalle, yhdelle enkelitytölle ja yhdelle vielä syntymättömälle pojan koltiaiselle, kuka muuten muistuttelee olemassa olostaan aikas mahtimesevillä potkuilla. Olen nuori iältäni, olin 20 kun esikoinen syntyi, mutta nämä viisi vuotta äitinä ovat kasvattaneet, karaisseet minua ihmisenä ja ennenkaikkea minusta on kasvanut äiti.
Minun matkani äidiksi kypsymiseen ei ole mennyt sen niin sanotun normi kaavan mukaan. Minulla on ollut pelko lapsen menettämisestä, olen myös menettänyt lapseni ja olen saanut pitää lapseni. Lapset ovat olleet perusterveitä, mutta muutamia muuttujia on mahtunut matkaan mukaan. Esikoisella on synnynnäistä sydänvikaa, puheenymmärtämisen viivästymää. Kumpikin poika on keskosia, he ovat hakeneet starttinsa vauvateholta.
Monelle kauhistelun aiheita, minulle niin tuiki tavallisia ja arkisia asioita. Sanonta millään muulla ei ole väliä kuin, että lapsi on terve. Noh niin minäkin ajattelin ennenkuin minusta tuli äiti. Pääasia, että hän on elossa. Kaikki muu sen rinnalla tuntuu pieneltä. Toinen seikka on se etten haluaisi lapseni sairastuvan syöpään tai muuhun mahdollisesti hengen vievään sairauteen tai tautiin.
Äitejä on monenlaisia, niinkuin on lapsiakin. Meidän toki kuuluu antaa ymmärrystä, rakkautta, läheisyyttä ja turvaa. Meidän tulee myös valmistaa lapsi itsenäiseen elämään. Minulle on joskus sanottu, että olen kylmä äiti. Koska en aina ole heti säntäämässä lapsen pillin mukaan. Jos minä olen jostain asiasta varoittanut ja sanonut. Eikä minua silti uskota ja sitten pudotaan tai sattuu muutenkin jotain, en ole ensimmäisenä hyssyttämässä. Saatan tuumata, mitäs minä sanoin ja sitten katsotaan vammat. Minulle on taivasteltu kun kerroimme rehellisesti pojille, kun pikkusisko kuoli. Ei mukamas saisi sanoa suoraan pitäisi mukamas peitellä asia. Joku voi pitää minua kylmänä, saa pitää kaikessa rauhassa. En halua, että poikani joutuvat oppimaan mimmoinen maailma on sitten kun ovat lentäneet pesästä. Minä olen joutunut oppimaan ja todennut ettei sen suurempaa karhunpalvelusta ole lapselle, kuin peitellä todellisuus, kasvattaa pumpulissa ja silotella tietä. Mitähän hyötyä siitäkän on ollut ? Ei niin mitään.Enemmänkin työllistävä vaikutus, minun on tarvinnut käydä ammatti-ihmisten tykönä purkamassa ja jäsentämässä päätäni. Sillä tämä maailman ja elämisen todellisuus läiskästiin päin kasvoja varoittamatta. Opettavaista tosin, pystyn kasvattamaan omat lapseni täysin päinvastoin.
Vuosiin äitinä on mahtunut jo paljon iloa ja surua. Olen myös todennut, että lapset ovat vain lainassa. Meidän tehtävämme on pitää huolta ja kasvattaa heidät aikuisiksi itsenäisiksi yksilöiksi. Äitiys ei toki lopu koskaan, se muuttaa muotoaan. Niinkuin moni muukin asia tässä elämässä, mikään ei pysy samana ja ennallaan. Tähän vuolaaseen virtaan pitää vain uskaltaa heittäytyä mukaan, se kolhii, upottaa, nostaa pintaan. Meillä äideillä ja myös iseillä on tärkeä tehtävä lastemme eteen. Pitää huoli siitä, kun tulee se päivä potkaista poikanen pesästä. Voimme luottaa siipien kantavan ja saavan nostetta alleen. Mehän emme ole enää silloin vastuussa siitä mitä tulee tapahtumaan.
Ennen tuota päivää kun haikeana katson poikieni lähtevän, minun on vielä kohdattava monta tyyntä ja myrskyä. Eiköhän niistä selvitä, on selvitty tähänkin asti. Jokaisena päivänä kohtaan poikien kanssa haasteita, läheskään kaikki päivät eivät ole niitä seesteisempiä. Kuitenkin, illalla kun saan laittaa lapset nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä. Olen onnellinen ja ylpeä. Taas ollaan selvitty yhdestä päivästä, yhdessä eteenpäin.
Vaikkei se helppoa ole, mutta silti se on yksi niistä asioista mitä en kadu elämässäni. Kiitos lapseni, että saan olla äitinne ja saamme kasvaa yhdessä elämässä eteenpäin. <3
perjantai 29. huhtikuuta 2016
Tuskainen pikkuveljen odotus
Nyt sain otettua aikaa kirjoittaakseni pikkuveljen odotuksesta. Raskaus ja odotusaika, monelle niin ihanaa ja seesteistä aikaa. Tässä odotuksessa kaikkea muuta, olen ravannut viimeiset viisi viikkoa Kuopion yliopistollisen sairaalan ja kodin väliä. Raskausviikolla 24+1 koko rumba alkoi. Olin normi kontrolli käynnillä ja päinvastoin kuin oletin. Minut otettiin osastolle sisään. Siitä seurasi 9 päivän sairaala jakso. Sen jälkeen olen ollut vaihtelevasti, kotona ja sairaalassa. Eri mittaisina jaksoina. Nyt olen kotona. Seuraava sovittu kontrolli 2 viikon päähän 11.5. Saapi nähdä selviänkö tämän välin ilman käyntiä. Epäilen vahvasti, mutta toivotaan. Nyt eniten vaivaa on aiheuttanut 1.4 asennettu tukipessaari. Se ei aina ole optimaalisessa asennossa ja aiheuttaa silloin todella kivuliaita ja epämukavia vihlasuja.
Kohdunkaulan tilanne on kuitenkin pysynyt hyvänä tukipessaarin ansiosta. Vastoin kun luulin kyseinen härveli ei ole mikään pieni kapine. Minulle asennettu pessaari on halkaisijaltaan 7cm. Korkeutta sillä on reilu 2cm. Tuon pienemmän reiän kokoa en muista sillä se määräytyy, kuten myös ulkohalkaisijakin naisen mittasuhteiden mukaan. Huvittavaa minusta oli kyseisen härvelin asentamisessa se kun ensiksi minut mitattiin ultra laitteella, että minkäs kokosta rouvalle laitettas. Sitten varaosaluettelo tyyppisistä monisteesta he arpoivat mitoilleni sopivaa pessaaria. Juuri optimia ei sattunut olemaa varastossa, mutta kuulemma muutama milli sinne tai tänne niin he asensivat kolme milliä pienemmän kuin mitä mitat olivat. Itse laittaminen oli ohi 5minuutissa. Siellä se nyt on ollut kuukauden päivät ja jos se ei liika vaivalla tai synnytys lähde muusta syystä kunnolla käyntiin. Pessaari saa ilmeisesti olla rv 35 saakka. Sen tarkoituksena on siis tukea heikkoa kohdunkaulaa ja tähän asti on hoitanut tehtäväänsä mallikkaasti. Alla netistä kaivettu kuva tukipessaarista eli Arabin pessarysta. Suomeksi tietoa ja tutkimustuloksia löytää vähän, koska hoitomuoto ei ole vielä kauan ollut käytössä Suomessa. Ilmeisesti Keskussairaalat eivät vielä edes tarjoa kyseistä hoitomuotoa, en ole kuitenkaan täysin varma asiasta. Viime vuonna ei kuitenkaan Jyväskylässä puhuttu tämmöisestä vaihtoehdosta yhtään mitään.
Huolta on riittänyt siis kerrakseen tässä odotuksessa. Vappuna paukkuu 30 raskausviikkoa täyteen ja 31 rv alkaa. Nyt juuri on 29+5. Voin Vapun jälkeen huokaista syvään, Hipulla on lähes täysiaikaisen mahdollisuudet ja suurin ongelma liittyy hengitykseen tai tarkemmin ottaen keuhkojen kypsyyteen. Ei niinkän aivoihin sillä nyt ollaan saavutettu aivojen poimuuntuminen ja ne alkavat jo säädellä lapsen ruumiinlämpöä ja hengitystä automaattisesti. Keuhkoistakaan en ole enää niin huolissani, viimeksi alkuviikosta kun kävin Kuopiossa näytillä pessaarin vihlasujen takia. Näimme ultrassa kuinka Hippua hikotti. Tuolloin en tuntenut hänen rytmistä nytkähtelyään, eilen illalla tunsin kyllä kun tuli pitkä sarja hikkamaisen lyhyttä ja rytmistä liikettä. Keuhkot siis valmistautuvat jo hyvin kohdunulkopuoliseen elämään.
Hieman jo kieltämättä iskee pieni paniikki, ettei tässä nyt olekkaan enää niin kauan synnytykseen. Olen haaveillut olevani ennen Juhannusta kahdessa osassa. Mikä todennäköisesti toteutuu, mutta minusta on alkanut myös tuntua ettei meille välttämättä tule keskos vauvaa. Se olisi todella hienoa, mutta sen näyttää vain aika. Henkisesti enemmän olen valmistautunut siihen ettei minulla ole välttämättä enää kuin 5viikkoa raskautta jäljellä. Seitsemän viikon päästä Juhannus, joten ei tässä enää kauaa tarvi sinkoilla. :)
Vielä loppuun kasvo kuva 3D:nä Hipusta. Koittakaa hahmottaa, pojalla on käsi poskella ja kuvassa näkyy siis vain kasvot. Poitsulla on niin vähän tilaa, että kohdunseinä antaa heijastumaa todella paljon. En ole uskaltanut kovinkaan paljon kuvitella minkä näköinen hän on tai millaista elämä tulee olemaan hänen syntymänsä jälkeen. Kun sain tämän kuvan käteeni, rakastuin ja toivon hartaasti, että saan kunnian olla hänen äitinsä ja oppia tuntemaan hänet. <3
Kohdunkaulan tilanne on kuitenkin pysynyt hyvänä tukipessaarin ansiosta. Vastoin kun luulin kyseinen härveli ei ole mikään pieni kapine. Minulle asennettu pessaari on halkaisijaltaan 7cm. Korkeutta sillä on reilu 2cm. Tuon pienemmän reiän kokoa en muista sillä se määräytyy, kuten myös ulkohalkaisijakin naisen mittasuhteiden mukaan. Huvittavaa minusta oli kyseisen härvelin asentamisessa se kun ensiksi minut mitattiin ultra laitteella, että minkäs kokosta rouvalle laitettas. Sitten varaosaluettelo tyyppisistä monisteesta he arpoivat mitoilleni sopivaa pessaaria. Juuri optimia ei sattunut olemaa varastossa, mutta kuulemma muutama milli sinne tai tänne niin he asensivat kolme milliä pienemmän kuin mitä mitat olivat. Itse laittaminen oli ohi 5minuutissa. Siellä se nyt on ollut kuukauden päivät ja jos se ei liika vaivalla tai synnytys lähde muusta syystä kunnolla käyntiin. Pessaari saa ilmeisesti olla rv 35 saakka. Sen tarkoituksena on siis tukea heikkoa kohdunkaulaa ja tähän asti on hoitanut tehtäväänsä mallikkaasti. Alla netistä kaivettu kuva tukipessaarista eli Arabin pessarysta. Suomeksi tietoa ja tutkimustuloksia löytää vähän, koska hoitomuoto ei ole vielä kauan ollut käytössä Suomessa. Ilmeisesti Keskussairaalat eivät vielä edes tarjoa kyseistä hoitomuotoa, en ole kuitenkaan täysin varma asiasta. Viime vuonna ei kuitenkaan Jyväskylässä puhuttu tämmöisestä vaihtoehdosta yhtään mitään.
Huolta on riittänyt siis kerrakseen tässä odotuksessa. Vappuna paukkuu 30 raskausviikkoa täyteen ja 31 rv alkaa. Nyt juuri on 29+5. Voin Vapun jälkeen huokaista syvään, Hipulla on lähes täysiaikaisen mahdollisuudet ja suurin ongelma liittyy hengitykseen tai tarkemmin ottaen keuhkojen kypsyyteen. Ei niinkän aivoihin sillä nyt ollaan saavutettu aivojen poimuuntuminen ja ne alkavat jo säädellä lapsen ruumiinlämpöä ja hengitystä automaattisesti. Keuhkoistakaan en ole enää niin huolissani, viimeksi alkuviikosta kun kävin Kuopiossa näytillä pessaarin vihlasujen takia. Näimme ultrassa kuinka Hippua hikotti. Tuolloin en tuntenut hänen rytmistä nytkähtelyään, eilen illalla tunsin kyllä kun tuli pitkä sarja hikkamaisen lyhyttä ja rytmistä liikettä. Keuhkot siis valmistautuvat jo hyvin kohdunulkopuoliseen elämään.
Hieman jo kieltämättä iskee pieni paniikki, ettei tässä nyt olekkaan enää niin kauan synnytykseen. Olen haaveillut olevani ennen Juhannusta kahdessa osassa. Mikä todennäköisesti toteutuu, mutta minusta on alkanut myös tuntua ettei meille välttämättä tule keskos vauvaa. Se olisi todella hienoa, mutta sen näyttää vain aika. Henkisesti enemmän olen valmistautunut siihen ettei minulla ole välttämättä enää kuin 5viikkoa raskautta jäljellä. Seitsemän viikon päästä Juhannus, joten ei tässä enää kauaa tarvi sinkoilla. :)
Vielä loppuun kasvo kuva 3D:nä Hipusta. Koittakaa hahmottaa, pojalla on käsi poskella ja kuvassa näkyy siis vain kasvot. Poitsulla on niin vähän tilaa, että kohdunseinä antaa heijastumaa todella paljon. En ole uskaltanut kovinkaan paljon kuvitella minkä näköinen hän on tai millaista elämä tulee olemaan hänen syntymänsä jälkeen. Kun sain tämän kuvan käteeni, rakastuin ja toivon hartaasti, että saan kunnian olla hänen äitinsä ja oppia tuntemaan hänet. <3
perjantai 15. huhtikuuta 2016
Ensimmäinen Vuosipäivä
En ole ennättänyt kirjoittaa Helmikuun jälkeen yhtikäs mitään tänne. Pikkuveljen odotuksessa on ollut myös ongelmaa. Se on syönyt ajatuksiltani tilaa viimeisten viikkojen aikana. Kunhan Saanan vuosipäivä on juhlittu, kirjoitan miten Hipun odotus on edennyt ja mikä on tilanne tällä hetkellä.
Vuosi, vetää itsenikin sanattomaksi. 14.4.2015 noin klo:20:00 Kuulin ne lääkärin sanat. " Valitettavasti hän on menehtynyt." 15.4.2015 07:39 Saana saapui syliimme kuitenkin jo pois menneenä, siivet selässä. Noista tähän astisen elämäni kamalimmista, surullisimmista, kasvattavimmista ja tietyllä tapaa kauniistakin hetkistä on kulunut vuosi. Vuoteen on mahtunut paljon synkkiä ajatuksia, mutta myös valoa tunnelinpäässä. Tytön kuolema muutti minua ja ajatuksiani elämästä. Opetti suremisen taidon ja minulle on käynyt jopa niin että kuolemasta on tullut yksi hyvin luonnollinen osa elämää. En voi sanoa ettenkö tietyllä tapaa pelkäisi kuolemaa, koska on luonnollista pelätä asiaa mitä kukaan ei pysty selittämään. Tiedän kuitenkin, että jos sen jälkeen on omanlaisensa elämä. Minulla on siellä joku hyvin rakas vastassa.
Suru ja sen monet muodot. Ensin tulee ns. Sokkivaihe tällöin ihminen ei täysin sisäistä asiaa ja toimii hyvin suoraviivaisesti ja jopa aivan päinvaistaisin tuntemuksin kun voisi olettaa.
Perässä seuraa Reaktiovaihe jolloinka ihminen sisäistää asian ja tajuaa tapahtumat todeksi. Normaalisti ihmisellä on tällöin suuri tarve puhua tapahtumasta. Myös pitäminen itsensä kiireisenä esim: kotiaskareilla on tässä vaiheessa osa suru prosessia.
Käsittelyvaiheessa ihminen käsittelee tapahtuneen ja pohtii paljon asiaan liittyviä yksityiskohtia. Tällöin ihminen jo kykenee tuntemaan myös iloa muista asioista.
Viimeisenä tulee Sopeutumisvaihe. Jolloin ihmisen tulisi hyväksyä tosiasiat ja jatkaa elämäänsä. Tapahtumasta tulee osa oman elämän muistoketjua.
Tuossa noin pääpiirteittäin lueteltuna Surun muoto ja vaiheet. Kun vuosi on kulunut itse huomaan selkeästi läpikäyneeni nuo kaikki vaiheet. Itse olen siis tällä hetkellä Sopeutumisvaiheessa. En todennäköisesti koskaan tule ymmärtämään ja hyväksymään tyttäremme kuolemaa. Tytön kuolemasta on kuitenkin tullut osa minua ja perheemme elämää. Elämä jatkuu ja puro solisee myötävirtaan. Elämässä kun ei ole kuin yksi suunta ja se on eteenpäin.
Parhaiten ajatukseni kiteyttää Jenni Vartiaisen kappale Suru on kunniavieras. Ennen Saanan kuolemaa tuo kappale oli minulle vain sanahelinää ja tyhjänpäivästä rallatusta. Nyt kuitenkin kappale on saanut sisällön ja merkityksen.
"Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa varoen vaali
ettei se menisi hukkaan.
Pois älä oveltas käännytä koskaan,
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle syötä ja juota
tarjoa yösija silloin.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan.
Se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
ei ostaa voi miljoonin markoin.
Itkuja varten on ihmisen silmät,
vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan."
-Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras
Tänään vaalimme rakkaan tyttäremme muistoa. Vietämme 1 vuosimuistopäivää. Muistopöytä on laitettu ja kakkukahvit juodaan illansuussa. Katsotaan tuleeko tästä vuotuinen tapa, ehkä ainakin noiden kakkukahvien osalta, muistopöydästä en vielä osaa sanoa. Tämä on meidän tapamme kunnioittaa pois mennyttä. Isoveljetkin tunnistivat heti, että pikkusiskon kuva on pöydällä. <3 Samaan aikaan kuitenkin kumpikin poika kävi aamulla halaamassa minua ja samalla varmasti kuulivat/tunsivat pikkuveljen myllerryksen mahassani.
Elämässä kulkee käsi kädessä, elon jatkumo ja kuoleman lopullisuus päätepysäkkinä. Eivätkä ne kuitenkaan ole ristiriidassa, kun toisen aika on ohi, toisen aika koittaa.
Terveiset sinne jonnekkin tyttöseni/tyttäremme ja hyvää 1-vuotispäivää.
t. Äiti, Isä, Isoveljet & Hippu
Vuosi, vetää itsenikin sanattomaksi. 14.4.2015 noin klo:20:00 Kuulin ne lääkärin sanat. " Valitettavasti hän on menehtynyt." 15.4.2015 07:39 Saana saapui syliimme kuitenkin jo pois menneenä, siivet selässä. Noista tähän astisen elämäni kamalimmista, surullisimmista, kasvattavimmista ja tietyllä tapaa kauniistakin hetkistä on kulunut vuosi. Vuoteen on mahtunut paljon synkkiä ajatuksia, mutta myös valoa tunnelinpäässä. Tytön kuolema muutti minua ja ajatuksiani elämästä. Opetti suremisen taidon ja minulle on käynyt jopa niin että kuolemasta on tullut yksi hyvin luonnollinen osa elämää. En voi sanoa ettenkö tietyllä tapaa pelkäisi kuolemaa, koska on luonnollista pelätä asiaa mitä kukaan ei pysty selittämään. Tiedän kuitenkin, että jos sen jälkeen on omanlaisensa elämä. Minulla on siellä joku hyvin rakas vastassa.
Suru ja sen monet muodot. Ensin tulee ns. Sokkivaihe tällöin ihminen ei täysin sisäistä asiaa ja toimii hyvin suoraviivaisesti ja jopa aivan päinvaistaisin tuntemuksin kun voisi olettaa.
Perässä seuraa Reaktiovaihe jolloinka ihminen sisäistää asian ja tajuaa tapahtumat todeksi. Normaalisti ihmisellä on tällöin suuri tarve puhua tapahtumasta. Myös pitäminen itsensä kiireisenä esim: kotiaskareilla on tässä vaiheessa osa suru prosessia.
Käsittelyvaiheessa ihminen käsittelee tapahtuneen ja pohtii paljon asiaan liittyviä yksityiskohtia. Tällöin ihminen jo kykenee tuntemaan myös iloa muista asioista.
Viimeisenä tulee Sopeutumisvaihe. Jolloin ihmisen tulisi hyväksyä tosiasiat ja jatkaa elämäänsä. Tapahtumasta tulee osa oman elämän muistoketjua.
Tuossa noin pääpiirteittäin lueteltuna Surun muoto ja vaiheet. Kun vuosi on kulunut itse huomaan selkeästi läpikäyneeni nuo kaikki vaiheet. Itse olen siis tällä hetkellä Sopeutumisvaiheessa. En todennäköisesti koskaan tule ymmärtämään ja hyväksymään tyttäremme kuolemaa. Tytön kuolemasta on kuitenkin tullut osa minua ja perheemme elämää. Elämä jatkuu ja puro solisee myötävirtaan. Elämässä kun ei ole kuin yksi suunta ja se on eteenpäin.
Parhaiten ajatukseni kiteyttää Jenni Vartiaisen kappale Suru on kunniavieras. Ennen Saanan kuolemaa tuo kappale oli minulle vain sanahelinää ja tyhjänpäivästä rallatusta. Nyt kuitenkin kappale on saanut sisällön ja merkityksen.
"Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa varoen vaali
ettei se menisi hukkaan.
Pois älä oveltas käännytä koskaan,
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle syötä ja juota
tarjoa yösija silloin.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan.
Se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
ei ostaa voi miljoonin markoin.
Itkuja varten on ihmisen silmät,
vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan."
-Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras
Tänään vaalimme rakkaan tyttäremme muistoa. Vietämme 1 vuosimuistopäivää. Muistopöytä on laitettu ja kakkukahvit juodaan illansuussa. Katsotaan tuleeko tästä vuotuinen tapa, ehkä ainakin noiden kakkukahvien osalta, muistopöydästä en vielä osaa sanoa. Tämä on meidän tapamme kunnioittaa pois mennyttä. Isoveljetkin tunnistivat heti, että pikkusiskon kuva on pöydällä. <3 Samaan aikaan kuitenkin kumpikin poika kävi aamulla halaamassa minua ja samalla varmasti kuulivat/tunsivat pikkuveljen myllerryksen mahassani.
Elämässä kulkee käsi kädessä, elon jatkumo ja kuoleman lopullisuus päätepysäkkinä. Eivätkä ne kuitenkaan ole ristiriidassa, kun toisen aika on ohi, toisen aika koittaa.
Terveiset sinne jonnekkin tyttöseni/tyttäremme ja hyvää 1-vuotispäivää.
t. Äiti, Isä, Isoveljet & Hippu
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
10 kk matkaa taitettu
10kk. Saana on ollut tässä kuussa mielessäni enemmänkin kauniina muistona rakkaasta lapsesta. En ole tuntenut surua ja menetystä enää niin turruttavana. Aika parantaa ja suru muuttaa muotoaan niin klisee, mutta totta. Olen ajatuksissani keskittynyt enemmän uuteen tulokkaaseen ja tästä ns. Pähkinäraskaudesta selviämiseen täysjärkisenä.
Kävin tässä taannoin psykiatrin juttusilla, tällä kertaa naispsykiatrilla. Hän ymmärsi suruni ja siihen liittyvät tunteet. Samoin kuin myös tunteet ja pohdinnat mitkä koskevat Hippua.
Rehellisesti voin sanoa, että aika-ajoin pelottaa. Saammeko Hippua kotio asti elävänä. Minua lohduttaa ja antaa toivoa tämän asian suhteen, että Saanan virallinen kuolinsyy on selvillä ja sain kuulla sen edellisellä Kuopion reissulla. Verenkiertohäiriö, jolle ei löytynyt selitystä. Tuntemattomasta syystä, tytön maksasta, munuaisista, pernasta ja keuhkoista löytyi hurja määrä punasoluja jotka viittavat tähän verenkiertohäiriöön. Tästä huolimatta lääkärit eivät osaa sanoa, mistä tämä häiriö on johtunut hekin voivat vain arvailla. Lääkäri sanoi meille: " Jos tästä jotain positiivista voidaan hakea, niin tämänkaltaisen verenkiertohäiriön uusimisen mahdollisuus on todellakin olematon. Verraten esimerkiksi lapsesta löytyneisiin veritulppa löydöksiin." Täten uskallan hengittää vapaammin.
Saimme kuulla ja nähdä omin silmin Hipun todennäköisen sukupuolen. Hippu on mitä ilmeisemmin poika. Pelkäsin reagtiotani etukäteen. Koin sen olevan henkisesti raskaampi, kuin mitä se sitten loppuenlopuksi oli. Olenkin odotuksistani huolimatta innoissani, että meille tulee mopokansaa lisää taloon. Kaikki mitä isoveljillä on käyvät Iltsulle. Jep, rakkaalla lapsella on monta nimeä, Hippu alias Iltsu. Virallinen nimi tulee julki sitten kun hän on turvallisesti täällä elossa.
Jouduin myös käymään paniikki käynnillä Kuopiossa kun viikkoja oli kasassa 18+4. Edellisen päivän siivous keikka kipeytti lantion ja alaselän alueen luuliitokset. Sekä aiheutti säännöllistä supistelua. Onneksi tämä oli kehon oma varoitusmerkki ja mitään ei kerennyt tapahtua kohdunkaulalla ja vauvallakin oli kaikki hyvin. Minun työni ovat tältä osin tässä,sain pitkän sairasloman ja käskyn olla rasittamatta itseäni liikaa fyysisesti.
Tilanne rauhoittui levolla ja tuon jälkeen ei ole supistuksia tuntunut. Nyt vain rauhallisesti päivä kerrallaan. Viikon päästä on rakenneultra Kuopiossa. Isosisko pidä Hippu siipien suojassa.
-äiti
Kävin tässä taannoin psykiatrin juttusilla, tällä kertaa naispsykiatrilla. Hän ymmärsi suruni ja siihen liittyvät tunteet. Samoin kuin myös tunteet ja pohdinnat mitkä koskevat Hippua.
Rehellisesti voin sanoa, että aika-ajoin pelottaa. Saammeko Hippua kotio asti elävänä. Minua lohduttaa ja antaa toivoa tämän asian suhteen, että Saanan virallinen kuolinsyy on selvillä ja sain kuulla sen edellisellä Kuopion reissulla. Verenkiertohäiriö, jolle ei löytynyt selitystä. Tuntemattomasta syystä, tytön maksasta, munuaisista, pernasta ja keuhkoista löytyi hurja määrä punasoluja jotka viittavat tähän verenkiertohäiriöön. Tästä huolimatta lääkärit eivät osaa sanoa, mistä tämä häiriö on johtunut hekin voivat vain arvailla. Lääkäri sanoi meille: " Jos tästä jotain positiivista voidaan hakea, niin tämänkaltaisen verenkiertohäiriön uusimisen mahdollisuus on todellakin olematon. Verraten esimerkiksi lapsesta löytyneisiin veritulppa löydöksiin." Täten uskallan hengittää vapaammin.
Saimme kuulla ja nähdä omin silmin Hipun todennäköisen sukupuolen. Hippu on mitä ilmeisemmin poika. Pelkäsin reagtiotani etukäteen. Koin sen olevan henkisesti raskaampi, kuin mitä se sitten loppuenlopuksi oli. Olenkin odotuksistani huolimatta innoissani, että meille tulee mopokansaa lisää taloon. Kaikki mitä isoveljillä on käyvät Iltsulle. Jep, rakkaalla lapsella on monta nimeä, Hippu alias Iltsu. Virallinen nimi tulee julki sitten kun hän on turvallisesti täällä elossa.
Jouduin myös käymään paniikki käynnillä Kuopiossa kun viikkoja oli kasassa 18+4. Edellisen päivän siivous keikka kipeytti lantion ja alaselän alueen luuliitokset. Sekä aiheutti säännöllistä supistelua. Onneksi tämä oli kehon oma varoitusmerkki ja mitään ei kerennyt tapahtua kohdunkaulalla ja vauvallakin oli kaikki hyvin. Minun työni ovat tältä osin tässä,sain pitkän sairasloman ja käskyn olla rasittamatta itseäni liikaa fyysisesti.
Tilanne rauhoittui levolla ja tuon jälkeen ei ole supistuksia tuntunut. Nyt vain rauhallisesti päivä kerrallaan. Viikon päästä on rakenneultra Kuopiossa. Isosisko pidä Hippu siipien suojassa.
-äiti
torstai 21. tammikuuta 2016
Reilu 9 kk, enkeli seurana
Viime viikolla tuli 9kk kuluneeksi kun pikkusisko kasvatti siivet. Paljon on mahtunut matkan varrelle niin ilon kuin surunkin hetkiä. Olen lukenut paljon kohtalotovereiden blogeja. Samat ajatukset ja havainnot näyttäytyvät niissä. Ei ole päivää jolloin et olisi mielessä, olen miettinyt millainen sinusta olisi tullut. Millaista elämä olisi jos olisit täällä? Siihen en koskaan saa vastausta. Kuten olen aiemmin todennut, elämä kantaa. Sitä ei uskoisi sillä hetkellä kun ne lääkärin lohduttomat sanat kaikuvat korvissa. Ei sillä hetkellä, kun pitelee vastasyntynyttä sylissään ja tuntee kuinka kohdun antama lämpö hiipuu pois. Kun katsoo sitä pientä nyyttiä, joka on niin täydellinen ja kaunis. Nyyttiä, joka nukkuu ikuista unta. Sitä on vaikeaa käsittää, ymmärtää ja ennenkaikkea vaikea hyväksyä.
Entäs sitten kun pikkusiskosta tuleekin isosisko? Mahassani kasvaa tällähetkellä elämän uusi ihme. Pikku Hippu. Tunnen jo kuinka Hippu mennä viuhtoo ja potkii. Hartain toiveeni on saada tämä lapsi elävänä syliini ja kotio asti. Tiedossa on että lapsi syntyy ennenaikaisena, mutta se kuinka ennenaikaisena on arvoitus. En pelkää niinkään sitä että Hipun kohtalo olisi sama kuin Saanalla. Se että kuinka pitkään Hippu pysyy kohdun suojassa, arveluttaa. Päästäänkö 30+ viikoille vai jo aikaisemmin. Toivottavasti päästään tuonne yli 30 raskausviikkoon. Laskettuaika on 10.7, mutta mikäli Hippu viihtyy kohdussa tuonne 30-34 rv niin hän syntyy Toukokuussa. Hieman epäkypsänä, mutta luotan siihen että kaikki menee hyvin tuossa vaiheessa.
Ajattelin kirjoittaa tähän samaan blogiin Hipun odotuksesta ja toivottavasti voin kertoa jossain vaiheessa miltä se tuntuu kun enkelilapsesta tuleekin isosisarus eikä olekkaan se perheen nuorimmainen. Vaan on kaksi lasta ennen Saanaa ja yksi lapsi Saanan jälkeen. Jotkut kuvittelevat, että tämä uusi vauva jotenkin korvaa Saanaan. Ei todellakaan korvaa. Pikkutyttöäni ei korvaa kukaan eikä mikään. Vaikka saisin vielä kymmenen lasta ei yksikään korvaisi tuota hartaasti odotettua tyttöä. Eikä myöskään mikään materia tai raha korvaa kuollutta lastani. Harmi vain, että niin moni ei tunnu käsittävän mitä on menettää lapsi kohtukuolemalle. Sitä verrataan keskenmenoon tai käsitetään se keskenmenona. Ihanimmat sanat jotka olen kuullut nyt odotusaikana, tulivat töissä eräältä vanhalta herralta. " Se on sitten sinun neljäs." Ette usko kuinka tuo lämmitti sydäntä. Kyllä Hippu on minun neljäs lapseni, ei kolmas. En muista luinko jostain blogista vai jostain lääketieteen julkaisusta. Kuinka voi kuolla jos ei ole elänyt? Siinäpä lause, mikä herätti itsessä paljonkin ajatuksia.
Kohtukuolleita lapsia ei hävitetä sairaalajätteen mukana. ( Suomessa myös monesti yli 20rv keskenmenneille annetaan mahdollisuus tuhkaukseen.) Heidät haudataan, arkussa tai tuhkattuna. Hautausmaalle tai jonnekkin muualle. Heitä jää suremaan perhe, äidit, isät ja mahdollisesti myös sisarukset. He ovat osa perhettä aina.
Sitten olen huomannut ihmisten hyvin erilaisen suhtautumisen kuolemaan. Minulla on niin henkilökohtainen kokemus kuolemasta, että se muutti minua ja ajattelu tapaani. Vainajasta tai kuolemasta ei monenkaan mielestä saisi vitsailla. Tässä esitän ison kysymyksen miksi ei ? Se on päätepysäkki, joka tulee jokaiselle väistämättä eteen. Miksi siihen ei voisi suhtautua huumorilla? Kyllä jos meillä kotona tapahtuu jotain hassua, esim. Tavara tippuu jostain ilman, että joku koskee siihen. Minä totean ja mieheni myös, että taisi Saana käydä vierailulla hieman kiusoittelemassa. Tästä on eräiden "läheisten" ihmisten kanssa tullut melkein ilmi riita. Tai kun laitoimme tuhkarasian maahan ja tamppasin itse päälle heitetyn maan. Hymähdin " Tässä minä tyttäreni päällä tanssin." Joku sanoo tässä vaiheessa elä halveeraa vainajaa tai elä puhu tommosia. Miksi en saisi puhua? Minun ajatusmaailmani kun on semmoinen, että koen kun ihminen kuolee jäljelle jää vain se keho jossa sielu eli. Ei se ihminen ole enää siinä. Ei se ruumis kuule mitä puhut. Jos sielu siirtyy johonkin toiseen ulottuvuuteen tai niinkö jotkut uskoo taivaaseen. He varmasti kuulevat pelkät ajatuksetkin.
Hautarauhaa ei saisi rikkoa. Juu en itsekkään tykkää, että penskat juoksee hautausmaalla muiden hautojen päällä tai jotkut käyvät kaatamassa hautakiviä. Se että siitä tehdään niin pyhää on jotenkin outoa minusta. Minähän olen elävä hauta. Kohdustani tuli hauta. Pitäisikö minun siis elää siveellisesti, minulle ei saisi kertoa vitsejä, en itse saisi laskea leikkiä ym.? Pitäisikö Hipulle sanoa että elä nyt rellestä siskosi haudassa?
Olen työskennellyt aikanani kukkakaupassa ja ajoin yhden kesän puutarhalta ruusuja kukkakauppoihin. Silloin tuli nähtyä tätä hautajais maailmaa ns. kulisseista. Kaikella kunnioituksella vainajia kohtaan, mutta miettikääpä itse. Eräs hautaustoimiston pitäjä sanoi inhoavansa yli kaiken jos pitkälle vainajan haku reissulle lähtee omainen. Olisiko kiva hakea toisesta päästä Suomea arkkua ja olla se moni tuntinen reissu hiirenhiljaa ja vähän niinkö hautajaisissa. Ei minusta ainakaan, ymmärsin täysin kun urakoitsija sanoi että soittaa aina rokkia kun on yksin tienpäällä vainajan kanssa. Ajatukset laukkaisivat muuten aikas hullunkurisia. Kun vein kappelin kylmiöön kukkasia ennen hautajaisia. Tervehdin aina arkkuja avatessani kylmiön oven. Myöskin kun kiinnitin kukkavihkoa arkun päälle oli mielessä kaiken näköisiä lausahduksia ja yleensä tuumasinkin jotain. Kappelilla kun ei ollut silloin vielä ketään, muutakuin minä ja vainajat. Aikas karmivaa olis ollu olla aivan hiljaa.
Loppuun kuva meidän uudesta elämän ihmeestä Hipusta.
Entäs sitten kun pikkusiskosta tuleekin isosisko? Mahassani kasvaa tällähetkellä elämän uusi ihme. Pikku Hippu. Tunnen jo kuinka Hippu mennä viuhtoo ja potkii. Hartain toiveeni on saada tämä lapsi elävänä syliini ja kotio asti. Tiedossa on että lapsi syntyy ennenaikaisena, mutta se kuinka ennenaikaisena on arvoitus. En pelkää niinkään sitä että Hipun kohtalo olisi sama kuin Saanalla. Se että kuinka pitkään Hippu pysyy kohdun suojassa, arveluttaa. Päästäänkö 30+ viikoille vai jo aikaisemmin. Toivottavasti päästään tuonne yli 30 raskausviikkoon. Laskettuaika on 10.7, mutta mikäli Hippu viihtyy kohdussa tuonne 30-34 rv niin hän syntyy Toukokuussa. Hieman epäkypsänä, mutta luotan siihen että kaikki menee hyvin tuossa vaiheessa.
Ajattelin kirjoittaa tähän samaan blogiin Hipun odotuksesta ja toivottavasti voin kertoa jossain vaiheessa miltä se tuntuu kun enkelilapsesta tuleekin isosisarus eikä olekkaan se perheen nuorimmainen. Vaan on kaksi lasta ennen Saanaa ja yksi lapsi Saanan jälkeen. Jotkut kuvittelevat, että tämä uusi vauva jotenkin korvaa Saanaan. Ei todellakaan korvaa. Pikkutyttöäni ei korvaa kukaan eikä mikään. Vaikka saisin vielä kymmenen lasta ei yksikään korvaisi tuota hartaasti odotettua tyttöä. Eikä myöskään mikään materia tai raha korvaa kuollutta lastani. Harmi vain, että niin moni ei tunnu käsittävän mitä on menettää lapsi kohtukuolemalle. Sitä verrataan keskenmenoon tai käsitetään se keskenmenona. Ihanimmat sanat jotka olen kuullut nyt odotusaikana, tulivat töissä eräältä vanhalta herralta. " Se on sitten sinun neljäs." Ette usko kuinka tuo lämmitti sydäntä. Kyllä Hippu on minun neljäs lapseni, ei kolmas. En muista luinko jostain blogista vai jostain lääketieteen julkaisusta. Kuinka voi kuolla jos ei ole elänyt? Siinäpä lause, mikä herätti itsessä paljonkin ajatuksia.
Kohtukuolleita lapsia ei hävitetä sairaalajätteen mukana. ( Suomessa myös monesti yli 20rv keskenmenneille annetaan mahdollisuus tuhkaukseen.) Heidät haudataan, arkussa tai tuhkattuna. Hautausmaalle tai jonnekkin muualle. Heitä jää suremaan perhe, äidit, isät ja mahdollisesti myös sisarukset. He ovat osa perhettä aina.
Sitten olen huomannut ihmisten hyvin erilaisen suhtautumisen kuolemaan. Minulla on niin henkilökohtainen kokemus kuolemasta, että se muutti minua ja ajattelu tapaani. Vainajasta tai kuolemasta ei monenkaan mielestä saisi vitsailla. Tässä esitän ison kysymyksen miksi ei ? Se on päätepysäkki, joka tulee jokaiselle väistämättä eteen. Miksi siihen ei voisi suhtautua huumorilla? Kyllä jos meillä kotona tapahtuu jotain hassua, esim. Tavara tippuu jostain ilman, että joku koskee siihen. Minä totean ja mieheni myös, että taisi Saana käydä vierailulla hieman kiusoittelemassa. Tästä on eräiden "läheisten" ihmisten kanssa tullut melkein ilmi riita. Tai kun laitoimme tuhkarasian maahan ja tamppasin itse päälle heitetyn maan. Hymähdin " Tässä minä tyttäreni päällä tanssin." Joku sanoo tässä vaiheessa elä halveeraa vainajaa tai elä puhu tommosia. Miksi en saisi puhua? Minun ajatusmaailmani kun on semmoinen, että koen kun ihminen kuolee jäljelle jää vain se keho jossa sielu eli. Ei se ihminen ole enää siinä. Ei se ruumis kuule mitä puhut. Jos sielu siirtyy johonkin toiseen ulottuvuuteen tai niinkö jotkut uskoo taivaaseen. He varmasti kuulevat pelkät ajatuksetkin.
Hautarauhaa ei saisi rikkoa. Juu en itsekkään tykkää, että penskat juoksee hautausmaalla muiden hautojen päällä tai jotkut käyvät kaatamassa hautakiviä. Se että siitä tehdään niin pyhää on jotenkin outoa minusta. Minähän olen elävä hauta. Kohdustani tuli hauta. Pitäisikö minun siis elää siveellisesti, minulle ei saisi kertoa vitsejä, en itse saisi laskea leikkiä ym.? Pitäisikö Hipulle sanoa että elä nyt rellestä siskosi haudassa?
Olen työskennellyt aikanani kukkakaupassa ja ajoin yhden kesän puutarhalta ruusuja kukkakauppoihin. Silloin tuli nähtyä tätä hautajais maailmaa ns. kulisseista. Kaikella kunnioituksella vainajia kohtaan, mutta miettikääpä itse. Eräs hautaustoimiston pitäjä sanoi inhoavansa yli kaiken jos pitkälle vainajan haku reissulle lähtee omainen. Olisiko kiva hakea toisesta päästä Suomea arkkua ja olla se moni tuntinen reissu hiirenhiljaa ja vähän niinkö hautajaisissa. Ei minusta ainakaan, ymmärsin täysin kun urakoitsija sanoi että soittaa aina rokkia kun on yksin tienpäällä vainajan kanssa. Ajatukset laukkaisivat muuten aikas hullunkurisia. Kun vein kappelin kylmiöön kukkasia ennen hautajaisia. Tervehdin aina arkkuja avatessani kylmiön oven. Myöskin kun kiinnitin kukkavihkoa arkun päälle oli mielessä kaiken näköisiä lausahduksia ja yleensä tuumasinkin jotain. Kappelilla kun ei ollut silloin vielä ketään, muutakuin minä ja vainajat. Aikas karmivaa olis ollu olla aivan hiljaa.
Loppuun kuva meidän uudesta elämän ihmeestä Hipusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
-
Nyt sain otettua aikaa kirjoittaakseni pikkuveljen odotuksesta. Raskaus ja odotusaika, monelle niin ihanaa ja seesteistä aikaa. Tässä odotuk...
-
Viime viikolla tuli 9kk kuluneeksi kun pikkusisko kasvatti siivet. Paljon on mahtunut matkan varrelle niin ilon kuin surunkin hetkiä. Olen l... -
En ole ennättänyt kirjoittaa Helmikuun jälkeen yhtikäs mitään tänne. Pikkuveljen odotuksessa on ollut myös ongelmaa. Se on syönyt ajatuksilt...
