Syliin mustan maan

Koko kesä siinä meni. Ei ennätetty, ei haluttu, ei tullut oikeaa hetkeä. Puu istutetaan sitten ens kesänä, samalla kun veljillekkin istutetaan puut. Maalliset jäänteesi on haudattu kotio. Paikkaan jossa olet aina lähellä, tietyllä tapaa " fyysisestikkin". Meillä kaikilla on ikävä, veljillä, isällä ja äidillä.
Kunpa olisit saanut elää kanssamme. Kukaan ei koskaan korvaa sinua, kukaan ei voi sun paikkaa ottaa. Olet aina pikkusisko, äidin ja isän musertunut unelma. Jonain päivänä nähdään, ainakin haluamme uskoa niin.

 "Tiedän, että sinäkin halusit olla osa meitä. Olla rakastettu, pieni ja avuton. Minäkin haluaisin sinua rakastaa, pitää pientä. Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi. Keneksi olisit kasvanut, keneksi minut muuttanut? En saanut sinua pitää, en käsissäni. Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös, suoraan sinun haituvapeitteellesi. Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä; luopumisen tuskan, surun syvän."

5 kk elettyä elämää

Syksy saapuu, puista putoilee keltaisia lehtiä. Tänä vuonna minusta tuntuu, että kesä saisi jatkua vielä. Vielä hetken aikaa, aika saisi pysähtyä ettei kuukausia tulisi lisää. Niitä väistämättä tulee lisää, ennenkuin huomaankaan on kulunut vuosi.

Minun on ikävä. Kaipaan jotain sellaista, ketä en vielä oppinut tuntemaan kunnolla. Sain nähdä, mutta se mitä näin oli vain tyhjä kuori. Sinä olit jo poissa. Olet ollut poissa 5kk. Näenkö sinua koskaan enää ? Kaipaus ja ikävä pusertavat rintaani, silmä kulmat kostuvat. En kuitenkaan purskahda kyyneliin heti. Kykenen ajattelemaan sinua ilman, että vaivun siihen pimeään tunteeseen missä ei ole valoa.

Kunpa saisin sinut takaisin, rakas tyttäreni. Edes hetkeksi. Edes viideksi minuutiksi.

Elämä jatkuu, se vyöryy väistämättä eteenpäin. Mikä tarkoitus tällä on? Miksi juuri meidän tyttö kasvatti siivet? Minkä takia ennen läheiset ihmiset ovat hylänneet?  Silloin kun olisimme tarvinneet eniten läheisten ihmisten tukea osa kaikkosi. Iäksikö, ken tietää.

Aivan kuin yllemme olisi puettu viitta, joka ei näy, mutta ilmeisesti karkoittaa ihmisiä.
Olen muuttunut. En jaksa enää murehtia pikku jutuista, en suunnittele elämää vuosiksi eteenpäin. Elän tässä ja nyt. Materia ei ole minulle enää niin tärkeää. Yhtä vaurattomina täältä lähdetään, mitään et mukaasi saa. Kuitenkin kliseinen sanonta. Mistä tahdot, että sinut muistetaan? On saanut sisällön. Haluan, että minut muistetaan siitä vaikkei elämäni ollut helppoa, kannoin suurinta surua mitä äiti voi kantaa. Selvisin. Jaksoin silti elää ja katsoa huomiseen.