Minun on ikävä. Kaipaan jotain sellaista, ketä en vielä oppinut tuntemaan kunnolla. Sain nähdä, mutta se mitä näin oli vain tyhjä kuori. Sinä olit jo poissa. Olet ollut poissa 5kk. Näenkö sinua koskaan enää ? Kaipaus ja ikävä pusertavat rintaani, silmä kulmat kostuvat. En kuitenkaan purskahda kyyneliin heti. Kykenen ajattelemaan sinua ilman, että vaivun siihen pimeään tunteeseen missä ei ole valoa.
Kunpa saisin sinut takaisin, rakas tyttäreni. Edes hetkeksi. Edes viideksi minuutiksi.
Elämä jatkuu, se vyöryy väistämättä eteenpäin. Mikä tarkoitus tällä on? Miksi juuri meidän tyttö kasvatti siivet? Minkä takia ennen läheiset ihmiset ovat hylänneet? Silloin kun olisimme tarvinneet eniten läheisten ihmisten tukea osa kaikkosi. Iäksikö, ken tietää.
Aivan kuin yllemme olisi puettu viitta, joka ei näy, mutta ilmeisesti karkoittaa ihmisiä.
Olen muuttunut. En jaksa enää murehtia pikku jutuista, en suunnittele elämää vuosiksi eteenpäin. Elän tässä ja nyt. Materia ei ole minulle enää niin tärkeää. Yhtä vaurattomina täältä lähdetään, mitään et mukaasi saa. Kuitenkin kliseinen sanonta. Mistä tahdot, että sinut muistetaan? On saanut sisällön. Haluan, että minut muistetaan siitä vaikkei elämäni ollut helppoa, kannoin suurinta surua mitä äiti voi kantaa. Selvisin. Jaksoin silti elää ja katsoa huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti