Niin kauan olet ollut poissa, ikuisesti. Antaisin mitä tahansa, jotta saisin sinut takaisin. Kukaan ei valitettavasti voi tuoda sinua takaisin. Vaikka et ole täällä. Tulen kantamaan muistoasi sydämessäni, jätit ikuisen jäljen, arven jota kukaan ei pysty paikkaamaan. Kun kohtaan pieniä vauvoja ja lapsia. Minuun sattuu, kun näen varsinkin tyttöjä minuun sattuu kahta kauheammin. Miksi sinut otettiin minulta pois? Miksi tuo on saanut pitää tyttärensä? En ole katkera, mutta en voi mitään, että se sattuu. Olit niin toivottu ja rakastettu valmiiksi. Kun kuulin ultrassa, että olisit tyttö. En uskaltanut iloita. Onko se ihan varmaa? Kahden pojan jälkeen ajatus siitä, että saisimme tytön tuntui aivan mahtavalta.
Sitten. Niin varhain, liian varhain sinut otettiin pois. Päässäni kaikuu edelleen kysymys MIKSI?
Siihen en koskaan tule saamaan vastausta. Se sattuu.
Käyt jokaisena päivänä mielessäni. Useamman kerran viikossa puheissani, itken välillä, en enää jokapäivä. Nyt juuri itken, se sattuu, että joudun kirjoittamaan tätä. Laskettuaikasi oli 1.8. Sekin ollaan jo ylitetty. Jos olisit saanut elää, voisimme olla tällähetkellä lähellä kotiutumista, mikäli kaikki olisi mennyt hyvin. Mieluummin kirjoittaisin niistä edistys askelista, mitkä toisivat sinua lähemmäksi kotia. Ei, en kirjoita selviytymistarinaa. Kirjoitan siitä tyhjästä sylistä ja kivusta mikä jäi. Monellekkaan et ole kukaan. Eihän sinua ole ollut. Minulle ja isällesi sinä todellakin olet ollut ja elänyt. Olet rakas tyttäremme, nyt, aina ja ikuisesti.
Mikä tarkoitus tällä on? Kuolemasi jälkeen perheemme elämässä on tullut taas enemmän takapakkia kuin hyvää. Juuri nyt tuntuu siltä, että maa häviää kohta jalkojen alta. Tämä laiva on uppoamassa ja me hukkumaisillamme, kuka meidät pelastaa? Nyt en uskalla edes haaveilla enää vauvasta, kun kehoni on tehnyt tepposet. Ajatus siitä, että meidän on nostettava kytkintä lasten teon suhteen sattuu. Halusimme niin kovasti vielä yhden pienen tuhisijan.
Sinua ei korvaa mikään eikä kukaan. Olet rakas aarteemme, jonka kätkemme sydämiimme. Joskus kun raaskin, käyn tatuoimassa jalanjälkesi ihooni. Se hetken kipu, on pienempi kuin se mitä joudun lopun elämääni kantamaan sisälläni.
Rakkaudella Äiti & Isä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti