Miltä se tuntuu?

Luulin että työ pitää ajatukseni poissa sinusta. Pyörit kyllä ehkä jopa enemmänkin mielessäni.  Kaipaus ja ikävä on riipivää. Kun katson poikia tiedän mitä olen menettänyt. Vaikkei lasten kanssa elämä ole sitä kaikkein ihaninta aina.  Ovat he silti rakkaimpia aarteita mitä koskaan tulen saamaan.
Puhuin tänään ystäväni kanssa siitä miten kuitenkin pienten lasten kanssa on helpompaa.  Pystymme suojelemaa heitä monelta pahalta ja voimme vakuuttaa sillä että olemme aikuisia. Sitten kun se päivä koittaa kun lapsi täyttää 18. Meillä ei ole enää sen jälkeen sananvaltaa ,emmekä voi suojella niitä kalleimpiamme miltään. Se jos mikä pelottaa.  Ehdinkö 18 vuodessa takoa tuon pienen ihmisen alun päähän kuinka elää niin, että ainakin pysyy hengissä niin kauan kun itse elän.

Varmasti monen vanhemman päässä käy mielessä se. Mitä jos? Kokemuksella voin sanoa. Elämä jatkuu.  Ei koskaan enää samanlaisena, mutta se jatkuu. Kipu ja ikävä eivät varmasti katoa koskaan.  Sisimpään jää haava, mikä ei oikeastaan arpeudu. Se tihkuu pikkuhiljaa.  Ulkokuori voi olla tyyni. Sisimmässä kuitenkin sattuu jollain tasolla.  Olen huomannut myös jos joku kertoo kuinka raskasta on pienen vauvan kanssa.  Alan melkein itkeä. Antaisin mitä tahansa,  jotta saisin tyttöni takaisin.  Valvoisin kaikki ne yöt. Ramppaisin vaikka loppuelämäni sairaalassa tytön kanssa.  Jos vain saisin pitää häntä sylissä.  Nähdä hänen kasvavan... en näe, en saa pitää sylissä.

Muistakaa siis niinä paskoinakin hetkinä olla onnellisia mitä teillä on. Teillä on edessänne jotain niin arvokasta mitä ei voi sanoin kuvailla. Olen äärimmäisen onnellinen pojistani. Vaikkei todellakaan ole helppoa niiden kanssa.  He eivät kuitenkaan korvaa Saanaa. Eivätkä poista sitä kipua mitä tunnen.