Jännitystä

Olen tässä jo pari viikkoa kärsinyt, uupumuksesta, vihlonnasta ala-vatsalla, huonosta etovasta olosta, oksettavasta olosta, rintojen pinkeydestä, lievästä maidon erityksestä ja mielialan vaihteluista. Kuulostavat alkuraskauden oireilta, outoa on se, että kuukautisiin on vielä aikaa ehkä viikko jos ennen raskautta ollut kierto pitää kutinsa.
Pissa testin tein menneellä viikolla, negaa näytti. Kävin labrassa alkuviikosta otattamassa verikokeita jos muissa arvoissa olisi jotai kummallista, pyysin tuolloin jo verestä otettavaa hcg näytettä ei otettu. Tai sitä ei ollu määrätty vaikka nimenomaan sanoin ettei pissa testi vielä näytä mitään. Soitin sitten perjantaina äitiysneuvolaan ja sieltä tehtiin lähete verestä otettavaan hcg mittaukseen.
Joudun nyt tiistaihin asti vielä jännäämää mikä tulos on. Olenko raskaana vai mikä minulla on jos se ei ole raskautta joudun varmaankin tarkeempiin tutkimuksiin. Eli taas jännitetää.

Huomenna mun viimeset karitsa "vauvat" lähtee uuteen kotiin. On labrassa käynnin lisäksi muuta ajateltavaa. Pelottaa ja jännittää mikä on lopputulos.

Perheemme ja kesän 2015 projektit

Tämäkin kesä on kulunut kotona rattoisasti kaiken näköisten projektien parissa. On tehty kodan pohjaa, vinttiä tyhjennetty puruista, pässilä tehty vanhaan huussiin. Siin samal siirty puuliiterin seinä. Maalasin lampolan punamullalla ulkopuolelta. Siltaa vahvistettiin, mikä ylittää tontin "alapäässä" olevan ojan. Siis ei ole mikää pikkupuro, leveyttä on kolme jos ei neljäki metriä. Rantasauna sijaitsee kyseisen sillan takana. Saunan käyttö vähentyi dramaattisesti kun saimme sisälle suihkukopin. Pihaan onkin nyt rakenteilla kotasauna vanhoista hirsistä, se on yksi tän kesän tulevista projekteista, heinän teon, syyslaitumen aitauksen teon ym. ohella. Yläkertaankin haaveilemme muuttavamme isännän kanssa jouluun mennessä. Moneskohan joulu tämä nyt on kun sitä on puhuttu? Jos en väärin muista niin kolmas.

Asumme siis maalla tai paremminkin sanottuna metsässä. Lähimpään vakituiseen naapuriin on vajaa puolitoista kilometriä. Kesämökkejä on lähempänä, lähinnä vanhoja ihmisiä, joten emme kärsi täällä hirveästä mopo pärräämisestä vaikka sekin on ollut tänä kesänä hieman harmiksi. Meillä ei ole kummallista jos hirvet nukkuvat "takapihalla", ilvekset juoksee nurkissa ja karhunkin jäljet olen nähnyt likimain. Toistaiseksi rinnakkaiselomme on sujunut moitteettomasti. Perheesemme kuuluu neljän kaksijalkaisen lisäksi, kaksi koiraa, kissa ja muuttuva määrä lampaita. Juuri nyt laiduntaa kahdeksan uuhta. Elokuun vaihteeseen mennessä pitäisi uuhi luvun olla kuusi ja yksi pässi. Tänään itseasiassa on määrä hakea pässi taloon, joka jääkin meillä pysyväksi asukkaaksi. Sille ollaan tässä kauheal höngyl tehty tiloja. Onneksi ei ole tarvinnut kuin muokata vanhoja jo olemassa olevia rakennuksia.

Kumpikin koiramme ovat tyttöjä. Vanhempi kolme vuotias on sekarotuinen, aivan täydellinen muotovalio. Olen aina tykännyt solakka linjaisista koirista. Meillä asustaa yksi musta sellainen keskikokoa suurempi rakeenteeltaan muistuttaa saksanseisojaa. On siinä hieman vinttikoiramaisuuttakin ainakin kyky käyttää kehoaan juostessa. Viime talvena isäntä joutu pärähtämään sille kun otti jäniksen ylös ja meinas juosta sen kiinni. Tämä neiti haukkuu linnut, ajaa jänistä ja pöllyttää se hirvieläimiäkin. Olis aivan mahtava metsästyskoira, vaikka metsästyskortti löytyy taskusta, nyt ei ole ollut aikaa kyseiselle harrastukselle.
Toinen on sitte veikeämpi tapaus. Juuri vuoden ikään kerennyt  Estrelanvuoristokoiran pitkäkarvainen muunnos. Meidän henkivartijamme. Tai lähinnä lampaiden, mutta tuon kanssa uskaltaisin lähteä metsään marjastamaankin ei tarttis pelätä muita otuksia tai liikkujia. Sitä vartenhan se on laumanvartijakoira on. Kyseisen rodun yksilöt ovat lepposaaa porukkaa omillensa ja niille ketkä tuntee. Rodun ominaisuuksiin kuuluu se ,että vartiointi vietti löytyy, mutta hyökkäävyys ja puolustus uupuu. Eli käytännössä tarkoittaa sitä, että koira pitää kauhean metakan ja uhoaa ja olemukseltaan on hyökkäävä, mutta sen EI kuuluisi käydä kiinni. Tietenkin jos joku lähestyisi ja alkaisi hakata tai potkia niin varmasti käy kiinni. Meillä sen pääsääntöinen tarkoitus on suojella lampaita suurpedoilta ja kotia murtomiehiltä. Viime talvena olisi lampaat syöty ilman tuota hirmua. Ilves kävi yö aikaan kytistämässä lampolan nurkilla. Tuo koira muuntuu ulkona asuvasta vahdista perheen sohvaperunaksi niin halutessaan. Seurakoiraksikin noita on kaupiteltu, mutta ainakin kyseinen yksilö on sen verran rauhaton etten voisi rotua suositella pelkästään seurakoiraksi lähiöön tai kerrostaloon.

Kissamme on ihan tavan maatiainen ja asuu niin sisällä kuin ulkona. Kyllä vastuuttomasti pidän kattiamme ulkona irrallaan. Muutoin meillä olisi hiiri ja myyrä vallankumous. Vaikka toisin luulisi, meillä on pikkulintu populaatio lisääntynyt. Vaikka aina sanotaan, että kissa tuhoaa kaiken. En sitten tiiä mitä meidän katti touhuaa, mutta viime talvena oli eniten lintuja ruokinta laudalla kuin koskaan ennen. Tänä kesänä on pääskyjä enemmän, kyyhkyt viihtyy pihapiirin liki. Meillä rinnakkaiselo sujuu tältäkin osin hyvin. Talvella kyseinen kisu ei edes viihdy ulkona kun on kylmä, tai korkeintaan menee lampolaan pahnoille nukkumaan tai heinävarastoon. Saa aina tarkkaa katsoa ettei heinähangolla tuikkaa takalistoon.

Lampaamme ovat maisemanhoitajia, tulevia lihakaritsoiden emiä, kyllä siitä varmasti eloonkin jokunen jää. Mikäli yksi tietty uuhi saa pässi pojan ensi vuonna se jää meille toiseksi siitos pässiksi. Tarkoitus on myös tulevina vuosina vuokrata lampaita kesäksi. Tästä olisi tarkoitus tehdä mammalle yksi elannon kohde.

Tässä oli hieman sepustusta ketä meillä asustaa ja hieman meidän normi arjesta. -Hanna

Selviytymistä

Tämä aamu on mennyt itseään käynnistellessä. Kotiuduimme puolen yön aikaan hautajaisista Etelä-Suomesta. Itse tilaisuus ei kestänyt kauaa, mutta meillä tuo matkan teko tekee siitä kokopäivän mittaisen reissun. Tilaisuus meni ihan mukavasti. Pojatkin pysy kirkon penkissä suhteellisen rauhallisesti eivätkä juoksennelleet pitkin kirkon käytäviä. Itsekkin pysyin suhteellisen hyvin kasassa. Tottakai siunaustilaisuus nosti oman surun ja menetyksen pintaan. Selvisin omasta mielestäni todella hyvin, en romahtanut ja joutunut poistumaan paikalta.

Elämä voittaa kuitenkin ja eilisen papin sanoja lainatakseni "vain yksi asia on tulevaisuudessa varmaa ja se on kuolema."

Oma runoilemani muistovärssy eiliselle vainajalle

"Yllättäen laiva saapui satamaan. Ikuiseen purjehdukseen mukaansa kutsui kulkijan."

Vielä on aikaa vai onko?

Toissa yö meni valvoessa. Viime yönä sain nukuttua, mutta vedinkin ettosta sitte aamu puolkymmeneen saakka. Se on minulle todella harvinaista. Edellis yönä mielessäni pyöri, että mitä jos emme saakkaan enää vauvaa jos lapset olikin tässä. Moni on lohduttanut minua olethan nuori ja sinulla on aikaa. Faktahan on se. Minä en ole normaalisti siinä sivussa raskaana vaan sen jälkeen kun plussaan, mun elämä pysähtyy. En voi/saa tehdä mitään raskasta normaalit kodinhoitotyötkin ovat vähän niin ja näin. Kaikki mikä aiheuttaa vähänkään supistelua on kiellettyä, koska kohtuni on todella supistelu herkkä. Tämä yhdistettynä normaalia lyhyempään ja mahdollisesti hieman heikkoon kohdunkaulaan ja hertanmalliseen kohtuun väliseinällä niin raskaus muuttuukin helposta normi raskaudesta työksi. Kuten itse kutsun itseäni vauvan hautomakoneeksi. Sitä se minun kohdallani on. Nautin toki raskaanakin olemisesta eihän mikään voita sitä pyöreää mahaa ja niitä potkuja. Muuten se onkin minulla yhtä hammasten kiristelyä, raskausviikkojen kerryttämistä aina kun yksi viikko on plakkarissa huokaisen ja taas alan pelätä tulevaa viikkoa. Se on ollut sitä esikoisen syntymän jälkeen silloin olin onnellisesti sivussa raskaana. Sen jälkeiset raskaudet ovat olleetkin samanlaisia. Seuraavaa mahdollisesti säestää vielä se pelko ja tieto siitä, että vaikka päästäisin tehohoito rajalle saakka siltikään se ei takaa mahdollisuutta nähdä edes hetken elävää lasta.

Perheemme elämän ja taloudellinen tilanne ei anna enää kauaa myöden sitä että minä olen työkseni raskaana. Yhteis tuumin olemme asettaneet aikarajan, milloin aloitamme mahdollisen surutyön uuden vauvan tulemisesta. Vuodenvaihteeseen mennessä, mikäli en ole raskautunut se on siinä. Jos olen tullut raskaaksi ja se on päättynyt varhaiseen keskesmenoon aikaa on ensi kesään saakka. Kesään 2016. Se on ehdoton takaraja, tämän jälkeen on pakko nostaa kytkintä ja unohtaa uudet lapset. Joku voi aatella et järjetöntä asettaa aikarajoja, mutta meidän on pakko. Tämä vauva projekti sai alkunsa 2014 Maaliskuussa, enkä silloin osannut edes kuvitella ettei meillä olisi vuoden 2015 loppuunmennessä lasta. Tämä siksi, että esikoisen kanssa jätin pillerit Heinäkuussa 2010 Syyskuussa 2010 olin raskaana. Poika syntyi toukokuussa 2011 pikkuveli sai alkunsa lokakuussa 2011 ja syntyi kesäkuussa 2012. Eli kahdessa vuodessa saimme kaksi lasta. Nyt on kulunut vuosi ja neljä kuukautta. Eikä meille ole vielä elävää vauvaa. Keskenmeno ja yksi kuollut lapsi.

Enkä alunperin lähtenyt tähän kolmannen lapsen yritykseen hetken mielijohteesta, koska tiesin jo silloin, että ennenaikainen vauva ja makuutusta tiedossa. Nyt niitä on kolme joista, yksi siellä jossain. Ajatus siitä, että pieni tuhiseva nyytti saattaa jäädä vain haavekuvaksi ahdistaa ja satuttaa. Vielä on hetki aikaa ja toivon haaveemme toteutuvan, helppoa se ei henkisesti ole. Sen tiedän myös olevan todella vaikeaa mikäli lapsemme olivat tässä. Uuden suruprosessin aika on silloin.

Olen onnellinen noista pojista. Heidän merkityksensä kasvoi Huhtikuun 15 päivä. Samalla tiedän mitä menetin. Se jos mikä sattuu.

Havaintoja

Tänään oli sadepäivä ja ukkosrintama parkkeerasi itsensä talomme päälle/lähiympäristöön moneksi tunniksi. Päivän siivous suunnitelmat meni uusiksi. Pähkyröin jonkin aikaa, että mitäs nyt tekisi. Sitten muistin parit potkuhousut jotka kaipaavat pientä korjausta. Niinpä kaivoin vanhan äitiyspakkauksen missä on muutamia poikien vanhoja ja uusiakin vauvan vaatteita. Otin kaapista neulaa ja lankaa ja aloin parsia. Toiset potkarit olivat minun vanhat ilmeisesti silloisen äippäpakkauksen ja toiset nuorimmaisen pojan äippäpakkauksessa olleet mitä ei koskaan käytetty kun niistä oli yhen nepparin kohdalta kangas revenny. En kuitenkaan silloin palauttanut niitä kun ajattelin, että pienellä vaivalla niistä saa toimivat. Noh niitä ei poika koskaa pitäny, mutta nyt ne on pesua ja käyttäjää vaille valmiit.

Siinä vanhoja muistoja verestellessäni tuli tunne, että nyt haluan tutkia Saanalle tulleen pakkauksen kunnolla. Olin sen kerennyt jo tilaamaan ja se toimitettiin itseasiassa paripäivää sen jälkeen kun Saana oli syntynyt. En palauttanut sitä koska se oli jo myönnetty ja kyseltyäni sen tosiaan sain pitää vaikka vauva ei kotio tullutkaan. Aivan mahtava tuo 2015 vuoden pakkaus. Olen hulluna pöllöihin ja limenvihreään väriin joita tuossa kyseisessä pakkauksessa oli enemmälti. Hyvä päätös siis jemmata se tulevalle lapselle. Uskon että sen vielä saamme. Jos vanhat merkit paikkansa pitää niin ei mene edes kauaa tai ainakin toivon niin.

Halusin kertoa kaikille lukioille, ettei tuo vauvanvaatteiden penkominen itseasiassa tuntunut edes pahalle. Eikä haikealla, lähinnä ajattelin että Saanalla olisi ollut aika matka noihin vaatteisiin ja aluksi olisi tarvinnut käyttää todella pieniä 40cm tai mahdollisesti vielä pienempiä. Ehkä tässä syy miksi se ei ahdistanut. Myös se että värit ovat pitkälti neutraaleja ja enemmän poikiin meneviä kun tyttömäisiä. En vielä ollut Saanalle ostanut vaatteita, kun emme olleet täyttä varmuutta saanut onko tulokas tyttö vai ei. Tällä hetkellä ajattelen, että onneksi en ostanut mitään vaaleanpunaista niistä vaatteista olisi varmasti tullut itku silmään. Ainoa hankinta minkä varta vasten ostin oli Pöllösoittorasia. Se odottaa paketissa, tulee sitten joskus käyttöön olkoon se lahja isosiskolta pikkusisarukselle.

Vaikka manasin etten päässyt tekemään kaikkea mitä olin tällepäivälle suunnitellut. Sain korjattua kahdet potkarit. Haaveiltua tulevaisuuden vauvasta ja muisteltua poikien vauva aikaa. Kuinka esikoispoika hukkui aluksi vaatteisiin kun oli kotiutuessaan vain 2010g painava. Hänen vaatteistaan ei ole montaa tallessa sillä pienet 50-56 menivät hänelle kolmisen kuukautta ja vielä kun tarvi olla kaikista sirointa mallia niin vaatteet oli ostettu Babystylesta ja merkiltään NAME IT:jä. Ne olivat aikas nuhjuisia, osaa käytin pikkuveljellä, mutta hän oli taas eri koko luokkaa niin 50-56 eivät mahtuneet kuin muutaman viikon.

Ajatukseni haahuilevat jo seuraavassa raskaudessa, vaikkei se ole vielä aluillaan. Yritys on jo päällä ja ensimmäiset kuukautisetkin oli ja meni. Hyvässä lykyssä meitä onnistaa heti tai sitten menee muutama kierto. Niin tai näin pidä Saana huolta, että saamme seuraavan vauvan kotio asti. Sinutkin olisimme halunneet tai olethan sinä kotona. Muttet siinä muodossa missä olisimme sinut halunneet kotiin. Vaikken saisi enää tytärtä olen silti yhden tytön äiti olisin kuitenkin toivonut, että saisin kokea myös tytön kasvamisen ja kasvattamisen. Pojista minulla onkin jo jonkinverran kokemusta ja kolmas poikahan se siinä menisi joukon jatkeenakin, mutta kyllä noille isoveljille tarvittaisiin järjen ääni ei lisä yllyttäjää. Tai jos tyttöni lupaat pitää huolen poikien järjen äänenä olemisesta jos heitä olisikin kolme.

Rakkaudella äitisi.

3kk

Tänään on kulunut 3kk syntymästä. Asiasta, joka normaalisti on onnellinen perhetapahtuma. Meille se ei tälläkertaa ollut sitä. Hetki oli kuitenkin kaunis sen kaikessa kauheudessaan. Silloin sain pitää tytärtämme ensimmäisen kerran sylissä, mutta myös viimeisen kerran. Sitä oli vaikea käsittää ja on se sitä vieläkin. Hän näytti niin rauhalliselta ja oli niin esikoispoikamme kanssa samannäköinen.
Suru on läsnä muttei niin voimakkaana, enemmänkin kaipaan ja ikävöin tytärtämme. Montakertaa olen mieheltäni kysynyt: Miksi tyttömme ei saanut elää? Hän ei tiedä sitä, lääkärit eivät tiedä, kukaan ei tiedä siihen vastausta.
Tiedostan olevani tällähetkellä lähellä jotain selittämätöntä jotain suurta mihin kukaan ei tiedä vastausta. Se on hämmentävää ja saa tuntemaan itseni hyvin pieneksi ja hauraaksi. Mitä elämä on ja kuka päättää kenen oikeus se on ?

Oodi miehelleni ja parisuhteellemme

Olemme mieheni kanssa olleet 5 vuotta yhdessä. Joista 3 vuotta aviossa. Kummallakin on ollut lukuisia aiempia suhteita ja mies on ollut naimisissakin aikaisemmin. Olemme tunteneet toisemme useamman kuin viis vuotta. En tarkalleen enää edes muista milloin tapasimme ensikerran. Jos ihminen voi löytää sielun kumppaninsa, minä olen löytänyt omani. Meillä on parikymmentä vuotta ikäeroa, mutta omasta mielestäni siitä on ollut meidän polullamme enemmmän hyötyä kuin haittaa. Kun on joku rinnalla, joka on jo keitetty muutamassa sopassa elämän karut totuudet on helpompi ottaa vastaan. Voi kuinka monta kertaa tuo järkkymätön peruskallioni onkaan kannatellut minut takaisin jaloilleni.

Silloin kun esikoisemme syntyi, hänen ennenaikaisuutensa ym. huolenaiheet järkyttivät maailmani. En olisi niin hyvin kestänyt sitä, jos minulla ei olisi ollut tuota yltiö positiivista kalliotani. Kaikki mitä tässä välissä on tapahtunut, taloushuolet, työhuolet, entisten parisuhteiden vaikutus ja muita ulkoisia tekijöitä. Ollaan riidelty kovinkin, välillä on sormukset lentäny, on kirjoitettu eropaperit, revitty ne yhdessä. Itketty, naurettu, huudettu eli eletty.

Kumpikin olemme tehneet virheitä niinkin suuria, että monet olisivat jatkaneet eri suuntin. Niin minäkin ajattelin, että joskus olisi ollut helpompi vaan lähteä. Silloin kuitenkin oivalsin jotakin, mitähän sekin oikeasti muuttaisi ?  Jos aina nostaa kytkintä kun tulee paha paikka eteen, sitä saa tehdä loppuun asti. Ongelmiaan saa juosta hautaan saakka karkuun jos niin halua, muttei se lopulta kannata. Olemme yksilöitä ja toistamme aina parisuhteissa samaa kaavaa paitsi jos haluamme muuttaa sitä. Muutos pitää lähteä ihmisestä itsestään, kukaan muu ei voi tehdä sitä toisen puolesta. Minä päätin muuttua, kohdata vaikeitakin asioita ja oppia elämään niiden kanssa. Se kannatti. Olemme yhdessä nostaneet kissan pöydälle ja yhdessä se on nostettu alas. Miehenikin on muuttunut varmasti, mutta vain omasta tahdostaan. Minä en ole käskenyt hänen muuttua, hän on itsekkin huomannut saman kuin minä. Tyttömme kuolema nitoi meitä vielä enemmän yhteen sillä olisi voinut olla myös päinvastainen vaikutus.

Elän itse parhaimmassa mahdollisessa parisuhteessa, meillä saa ja pitää olla erimieltä, meillä puhutaan kaikesta. Aamupalalla saatetaan jutella sään sijaan seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. (näin kärjistetty esimerkki). Kumpikin saa olla juuri se oma uppiniskainen junttapuli. Periaatteistamme pidämme kiinni ja yksi omistani on, että seison sanojeni takana vaikka olisin kuinka väärässä. Ihan piruuttani. Myönnän kyllä väittelyn päätteeksi etten ollut oikeassa. Periaatteensa kullakin. ;) Meillä sanotaan useita kertoja päivässä " Minä rakastan sinua". Meillä halataan ja pussataan päivittäin, useastikkin. Lapset menevät ajoissa nukkumaan ja sille on myös yhtenä syynä se, että näin olemme järjestäneet yhteisen ajan. Meillä on jokainen päivä vähintään pari tuntia yhteistä aikuisten keskistä aikaa. Minun ei tarvitse pelätä omaa miestäni, hän kyllä korottaa ääntään muttei ikinä löisi minua. Tiedän sen sillä olen saanut joskus aiemmassa suhteessa miehenpuolikkaalta selkääni. Päätämme yhdessä asioista, keskustelemme syventävästi ja henkevästi useasti. Lähes päivittäin. Haluamme puhaltaa yhteen hiileen ja pitää hiilloksen hehkumassa. Koen edelleen saman tunteen kuin alkuaikoina kun mieheni suutelee niskaani. Aiemmissa suhteissa tuo kihelmöinti on loppunut jossain vaiheessa. Nykyään se on edelleen tallessa. Meillä saa heittää huumoria hurttiakin sellaista. Mamma vaan on meinannu viimeaikoina olla hieman herneen veteliä, mutta kyllä se siitä.

En voisi enää enempää toivoa, minulla on tuttu ja turvallinen olkapää johon nojata niin tyynessä kuin myrskyssäkin. Rakkautta on vaikea luokittaa mutta minulle mieheni on rakkaudessa numero yksi. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään tässä maailmassa silti kuitenkin mieheni on minulle numero yksi. Ilman häntä, meillä ei olisi lapsiamme, yhteisiä kokemuksiamme, ilman häntä emme olisi me. Äidin ja vanhemman rakkaus on erilaista kuin mitä kahden aikuisen välinen rakkaus on. Lapsemme ovat meistä riippuvaisia he tarvitsevat huolenpitoamme ja hellyyttämme. Mieheni ei ole riippuvainen minusta hän ei tarvitse elääkseen elämäänsä minun huolenpitoani ja läsnäoloani. Hän pärjäisi ilman minua, muttei hänen tarvitse koska haluan olla läsnä ja lähellä eli rakastaa. Lapsemme eivät pärjäisi ilman meitä sillä ulkopuolisilta he eivät saa sitä mitä vanhemmiltaan tarvitsevat. Senpä takia monet adoptoidutkin haluavat selvittää taustansa. Me tarvitsemme vanhempiamme, tietääksemme mistä olemme lähtöisin. Ajattelen myös lapsien olevan meillä vain lainassa, en voi velvoittaa heiltä mitään sen jälkeen kun he tulevat täysi-ikäisiksi. Toivon väliemme pysyvän hyvinä ja olevan kunnossa jotta kuulumme lapsiemme elämään kun he ovat aikuisia. Siihen vaikuttaa niin moni asia, yritän tehdä parhaani jotta tämä toteutuisi. Heitä rakastaa joku joskus sillä tavalla kun minä rakastan miestäni se ei ole minun tehtäväni. Olen äiti minun kuuluu rakastaa heitä niinkuin lapsia rakastetaan.
Vaikea pukea sanoiksi mitä haen tällä, mutta toivottavasti se avautuu ja saa yrittää kysyä parempaa selvitystä jos ei avaudu.

Saanan kuolema opetti ja varmisti yhden asian. Olen kerran sanonut tahdon ja luvannut olla rinnallasi kuolemaan saakka. Mitä luultavammin niin tulee tapahtumaan. Meitä ei erota muukuin kuolema. Olen sinulle kiitollinen jokaisesta päivästä jotka olet jakanut ja jotka tulet jakamaan kanssani.

Tämä kirjoitus on omistettu sinulle Muru <3

Suru viestin tuoja

Viikatemies nyt heiluu urakalla keskuudessamme. Mummuni, siskon mies lähti yllättäin ikuiselle matkalle. Pohdin itse sitä että ainahan se on yllätys, mutta joskus sitä osaa joistakin ihmisistä odottaa ajan olevan lopussa. En nukkunut kyseisenä yönä hyvin, minulla oli sama ahdistava olo silloinkin kun tyttömme lähti. Kyseinen henkilö oli kuollut sitä yötä edeltävänä iltana. Minulla on useita rajakokemuksia sekä myös näkyjä ja aistimuksia. Uskon että joillekkin henkien on helpompi `puhua`. En pelkää niitä pidän sitä eräänlaisena lahjana.
Tyttömme kävi puhumassa minulle ensimmäisenä aamuna kun tulin kotio sairaalasta. En ole nähnyt painajaisia tyttömme kuolemasta tai siihen liittyvistä tapahtumista. Heräsin aamulla kun heleä lapsen ääni sanoi " Äiti, shhh, ihan rauhassa." Ei ollut kumpikaan pojista vaikka ensin niin luulin. He nukkuivat sikeästi sängyissään. Uskon että tytär kävi näin jättämässä hyvästit, rauhottelemassa minua ettei hänelle ole mitää hätää. Lampolamme ovi on vanhan karjakeittiön oven kohdalla. Aika-ajoin joku käy polttamassa norttia siinä. Mieheni tupakoi kyllä, mutta muistan lapsuudestani naapurin sedän polttaneen norttia tai kameli tupakkaa haju on sama. Liekö talomme vanha isäntä, poika vai onko oma vaarini tullut tervehtimään, en tiedä.

Meidät kutsuttiin mummun siskon miehen hautajaisiin. Edellisistä varsinaisista hautajaisista onkin omalla kohdallani aikaa. 13 vuotta sitten olen viimeksi laskenut kukkia arkun viereen. Silloinkaan en vielä täysin pystynyt asiaa käsittämään. Sen huomasin ettei löydy sanoja mitä toiselle sanoa, muutakuin: Otan osaa. Ei ole sanoja millä lohduttaa, sillä tiedän itse nyt kokemuksella, että ne kaikuvat kuuroille korville. Kukaan ei pysty sanoin lohduttamaan, viemään sitä surua, tuskaa ja ikävää pois. Aika parantaa klisee, mutta niin totta. Ensi viikolla tulee 3 kuukautta siitä kun sanoin hyvästit rakkaalle aarteelleni. Enään ei tunnu niin pahalta, jaksan katsoa elämää eteenpäin. Suru tulee välillä ryöppynä, silloin ahdistaa ja itkettää. Tunnen kuitenkin olevani elossa itse.

Elämä jatkaa kulkuaan, vaikkemme sitä haluaisi. Tavallaan hyvä, että se huominen tulee sen pimeimmänkin yön jälkeen vaikkei se siltä tuntuisi. Sitä se on, suru.

Uuden raskauden yritys sekä pohdintaa elämästä

Lopetin siis Cerazettejen syömisen 24.6. Jäin odottelemaan kuukautisten alkamista. Ihmetyksekseni tuttu jomotus alkoi vaivata 28.6 neljä päivää pillereiden lopetuksen jälkeen. Olen lukenut ja etsinyt tietoa että onko mahdollista näin pian. En ole oikein saanut selventävää vastausta. Itse diagnosoin tämän niin että minipillerit eivät häirinneet omaa kiertoani ja nyt satuin vain sopivasti lopettamaan. Jännääminen siis jatkuu. Tai oikeastaan alkaa. Raskaudunko heti vai myöhemmin?
Pelko siitä että yritys saattaa kestää pidempään on hiipinyt mieleeni ja se ahdistaa. Vaikka olen tällä hertanmallisella ja väliseinällä varustetulla kapistuksella raskautunut aiemmin todella nopsaan. Niin se mitä olen lukenut ja mitä lääkäri minulle sanoi sai minut miettimään. Mitä jos se ei syystä tai toisesta olekkaa enää niin helppoa. Tietenkin meillä ei ole aiemminkaan kohdistettu yrittämistä tietyille päiville. En ole tikuttanut ovulaatiota. Ihan fiilis pohjalta, milloin on haluttanut tehdä. Meillä se ei todellakaan ole ollut vain kerran viikossa vaan jopa melkein joka päivä. Ilmeisesti siitä johtuen on ollut helpompaa raskautua enkä usko,että siinä tällä kertaakaan siinä on mitään muutosta.
Ainoa että olen huomannut itsessäni  etten ole enää tyttömme pois menon jälkeen ollut niin halukas. Osa minua kuoli Huhtikuun 14-15 päivä. Enkä tule sitä ihmistä enää tavoittamaan kuka oli ennen noita päiviä. Olen muuttunut, osa minua on poissa.

Tuohon päivään saakka pelkäsin kuolemaa. Enää en pelkää, sillä minulla on siellä jossain vastassa todella jotain rakasta. En saanut pitää tyttöäni täällä kauaa, mutta uskon vielä tapaavani hänet. Lähinnä olen miettinyt miltä se tuntuu, sitä ei kyllä kukaan varmasti osaa kertoa. Kuolema ei aiheuta minussa mitään kauhureaktioita. Kävin toissapäivänä hammaslääkärissä, ruumisauto tuli noutamaan ilmeisesti vanhainkodilta tai sairaalan puolelta jonkun. Mielessäni ajattelin kuolema on jälleen kerran käynyt vierailulla korjaamassa omansa pois. Jäljelle jääville omaisille, tuo tullessaan surua ja tuskaa. Itse näen, että vanhemmasta päästä se tuntuu luontevammalta. He lähtevät ensin. Tyttäremme poismeno kuitenkin vahvisti sen ettei se kysy ikää milloin täältä lähdetään. Vaikken Jumalaan uskokkaan. Uskon kuitenkin, että jonnekkin meidän kaikkien päivät on kirjoitettu valmiiksi. Joku tietää milloin aika on täysi. Silloin se saapu, olkoon vaikka enkeli tai viikatemies. Sen uskon ettei se kysele haluatko lähteä vai jäädä, tuumaa varmankiin nyt on aika lähteä.
Eikä täällä maanpällä armoa ja oikeutta ole tasapuolisesti jaossa. Olen kuullut ettei ihmiselle anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minun rinkkani on jo tarpeeksi painava, keventää sitä voisi muttei painoa enää yhtään lisää. Katkeaa selkä, se on jo nyt niin liki.

Uusi raskaus ja elävä vauva ovat sitä mitä nyt tähän avohaavaan tarvittaisiin. Saisi sen edes hieman parsittua kasaan. Vaikkei mikään tytärtämme korvaa olisi elävä vauva kumminkin lahja tästä kärsimyksestä.