Oodi miehelleni ja parisuhteellemme

Olemme mieheni kanssa olleet 5 vuotta yhdessä. Joista 3 vuotta aviossa. Kummallakin on ollut lukuisia aiempia suhteita ja mies on ollut naimisissakin aikaisemmin. Olemme tunteneet toisemme useamman kuin viis vuotta. En tarkalleen enää edes muista milloin tapasimme ensikerran. Jos ihminen voi löytää sielun kumppaninsa, minä olen löytänyt omani. Meillä on parikymmentä vuotta ikäeroa, mutta omasta mielestäni siitä on ollut meidän polullamme enemmmän hyötyä kuin haittaa. Kun on joku rinnalla, joka on jo keitetty muutamassa sopassa elämän karut totuudet on helpompi ottaa vastaan. Voi kuinka monta kertaa tuo järkkymätön peruskallioni onkaan kannatellut minut takaisin jaloilleni.

Silloin kun esikoisemme syntyi, hänen ennenaikaisuutensa ym. huolenaiheet järkyttivät maailmani. En olisi niin hyvin kestänyt sitä, jos minulla ei olisi ollut tuota yltiö positiivista kalliotani. Kaikki mitä tässä välissä on tapahtunut, taloushuolet, työhuolet, entisten parisuhteiden vaikutus ja muita ulkoisia tekijöitä. Ollaan riidelty kovinkin, välillä on sormukset lentäny, on kirjoitettu eropaperit, revitty ne yhdessä. Itketty, naurettu, huudettu eli eletty.

Kumpikin olemme tehneet virheitä niinkin suuria, että monet olisivat jatkaneet eri suuntin. Niin minäkin ajattelin, että joskus olisi ollut helpompi vaan lähteä. Silloin kuitenkin oivalsin jotakin, mitähän sekin oikeasti muuttaisi ?  Jos aina nostaa kytkintä kun tulee paha paikka eteen, sitä saa tehdä loppuun asti. Ongelmiaan saa juosta hautaan saakka karkuun jos niin halua, muttei se lopulta kannata. Olemme yksilöitä ja toistamme aina parisuhteissa samaa kaavaa paitsi jos haluamme muuttaa sitä. Muutos pitää lähteä ihmisestä itsestään, kukaan muu ei voi tehdä sitä toisen puolesta. Minä päätin muuttua, kohdata vaikeitakin asioita ja oppia elämään niiden kanssa. Se kannatti. Olemme yhdessä nostaneet kissan pöydälle ja yhdessä se on nostettu alas. Miehenikin on muuttunut varmasti, mutta vain omasta tahdostaan. Minä en ole käskenyt hänen muuttua, hän on itsekkin huomannut saman kuin minä. Tyttömme kuolema nitoi meitä vielä enemmän yhteen sillä olisi voinut olla myös päinvastainen vaikutus.

Elän itse parhaimmassa mahdollisessa parisuhteessa, meillä saa ja pitää olla erimieltä, meillä puhutaan kaikesta. Aamupalalla saatetaan jutella sään sijaan seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. (näin kärjistetty esimerkki). Kumpikin saa olla juuri se oma uppiniskainen junttapuli. Periaatteistamme pidämme kiinni ja yksi omistani on, että seison sanojeni takana vaikka olisin kuinka väärässä. Ihan piruuttani. Myönnän kyllä väittelyn päätteeksi etten ollut oikeassa. Periaatteensa kullakin. ;) Meillä sanotaan useita kertoja päivässä " Minä rakastan sinua". Meillä halataan ja pussataan päivittäin, useastikkin. Lapset menevät ajoissa nukkumaan ja sille on myös yhtenä syynä se, että näin olemme järjestäneet yhteisen ajan. Meillä on jokainen päivä vähintään pari tuntia yhteistä aikuisten keskistä aikaa. Minun ei tarvitse pelätä omaa miestäni, hän kyllä korottaa ääntään muttei ikinä löisi minua. Tiedän sen sillä olen saanut joskus aiemmassa suhteessa miehenpuolikkaalta selkääni. Päätämme yhdessä asioista, keskustelemme syventävästi ja henkevästi useasti. Lähes päivittäin. Haluamme puhaltaa yhteen hiileen ja pitää hiilloksen hehkumassa. Koen edelleen saman tunteen kuin alkuaikoina kun mieheni suutelee niskaani. Aiemmissa suhteissa tuo kihelmöinti on loppunut jossain vaiheessa. Nykyään se on edelleen tallessa. Meillä saa heittää huumoria hurttiakin sellaista. Mamma vaan on meinannu viimeaikoina olla hieman herneen veteliä, mutta kyllä se siitä.

En voisi enää enempää toivoa, minulla on tuttu ja turvallinen olkapää johon nojata niin tyynessä kuin myrskyssäkin. Rakkautta on vaikea luokittaa mutta minulle mieheni on rakkaudessa numero yksi. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään tässä maailmassa silti kuitenkin mieheni on minulle numero yksi. Ilman häntä, meillä ei olisi lapsiamme, yhteisiä kokemuksiamme, ilman häntä emme olisi me. Äidin ja vanhemman rakkaus on erilaista kuin mitä kahden aikuisen välinen rakkaus on. Lapsemme ovat meistä riippuvaisia he tarvitsevat huolenpitoamme ja hellyyttämme. Mieheni ei ole riippuvainen minusta hän ei tarvitse elääkseen elämäänsä minun huolenpitoani ja läsnäoloani. Hän pärjäisi ilman minua, muttei hänen tarvitse koska haluan olla läsnä ja lähellä eli rakastaa. Lapsemme eivät pärjäisi ilman meitä sillä ulkopuolisilta he eivät saa sitä mitä vanhemmiltaan tarvitsevat. Senpä takia monet adoptoidutkin haluavat selvittää taustansa. Me tarvitsemme vanhempiamme, tietääksemme mistä olemme lähtöisin. Ajattelen myös lapsien olevan meillä vain lainassa, en voi velvoittaa heiltä mitään sen jälkeen kun he tulevat täysi-ikäisiksi. Toivon väliemme pysyvän hyvinä ja olevan kunnossa jotta kuulumme lapsiemme elämään kun he ovat aikuisia. Siihen vaikuttaa niin moni asia, yritän tehdä parhaani jotta tämä toteutuisi. Heitä rakastaa joku joskus sillä tavalla kun minä rakastan miestäni se ei ole minun tehtäväni. Olen äiti minun kuuluu rakastaa heitä niinkuin lapsia rakastetaan.
Vaikea pukea sanoiksi mitä haen tällä, mutta toivottavasti se avautuu ja saa yrittää kysyä parempaa selvitystä jos ei avaudu.

Saanan kuolema opetti ja varmisti yhden asian. Olen kerran sanonut tahdon ja luvannut olla rinnallasi kuolemaan saakka. Mitä luultavammin niin tulee tapahtumaan. Meitä ei erota muukuin kuolema. Olen sinulle kiitollinen jokaisesta päivästä jotka olet jakanut ja jotka tulet jakamaan kanssani.

Tämä kirjoitus on omistettu sinulle Muru <3