Jälitarkastus ja patologian lausunnot

Kävimme eilen 24.6. Kys:ssissä jälkitarkastuksessa. Mitään poikkeavia löydöksiä ei löytynyt tytöstä, istukasta tai mammasta. Tytöllä oli normaalit tytön kromosomit, synnynnäisiä rakennepoikkeavuuksia ei ollut. Minun verikokeissa ei ollu mitään mikä selittäisi tilanteen. Istukan möyheys ym. oli seurausta sikiön menehtymisestä kohtuun. Vaikkakin meillä tilanne todettii nopeasti eikä lapsi ollut kuolleena sisälläni edes vuorokautta niin istukka oli jo lähtenyt luonnollisesti hajoamaan. Mysteeriksi siis jäi miksi tyttömme elämä loppui ennenkuin se edes ehti kunnolla alkaa.

Mammalla todettiin hertan mallinen kohtu, väliseinällä. Kohtu on kuitenkin alaosastaa normaali kohdussa on ikäänkuin kaksi sarvea. Kohdunkaula on ilman raskauttakin lyhyt vain 3cm. Lääkäri tuumasi ettei minun härpäkkeelläni täysi aikaisia lapsia tehdä se on sula mahdottomuus. Jos kaulakanava olisi normaalin mittainen niin silloin saattaisin hertan mallisellakin saada aikaiseksi täysiaikaisen lapsen.

Minä olin jo valmis kuulemaan lääkärin sanat ei enää. Ilokseni sain kuulla ettei tämä ole este uudelleen yrittämiselle. Jätinkin jo cerazetet tänä aamuna pois. Uusi lapsi saa tulla kun on tullakseen. Olen lääkärin mukaan myös siitä onnellisessa asemassa että vaikka yleensä tämmöisellä kohdulla on vaikea tulla raskaaksi niin minun tapauksessani se ei ole ollu vaikeaa ja toivottavasti se ei jatkossakaan ole.

Jääkäämme odottamaan iloisia uutisia. Seuraava raskaus onkin sitte tarkan syynin alla alusta saakka.
Tilanne siis tällä hetkellä G4 P3.

Avuton olo

Tämänpäiväinen psykiatrilla käynti oli aivan turha. Itselle tuli olo ettei lääkäri miestä kiinnostanut asiani pätkän vertaa. Hän antoi minulle vaa lappusia kriisin vaiheista. Meinasin sanoa että olen saanut tämmöiset laput jo sairaalasta lähtiessäni. Äitiysloman päätteeksi minulle ei luvattu sairaslomaa se että en koe itseäni henkisesti työelämään kykeneväksi ei kuulemma ole riittävän hyvä syy. Ajatus pätkii kotonakin ihan riittävästi saati sitte jos olisin töissä. Lääkäri vain tuumasi minulle että ihmisten elämään tulee tämmösiä kriisejä ja niistä on selvittävä. Juu toki onhan niistä selvittävä mutta se että en saanut kyllä apua siihen tänään mitä menin hakemaan. Olisin halunnut häneltä hieman arviota itsestäni sain vain vastaukseksi että esiinnyn pirteästi ja en näytä ylirasittuneelta. Ei ole siis huolissaan minun jaksamisestani. En aio palata kyseisen henkilön juttusille koskaan enää. Mitä siellä teen jos hänen asenteensa on minua kohtaan että kyllä tämä tästä. Eikös psykiatrin tehtävä ole nimen omaan auttaa ihmisiä? Omasta mielestäni en saanut tällä kertaa kyllä apua.

Tuskaista

Maanantai, tuskainen viikko edessä. Olisipa jo ens viikon maanantai, ei olisi kuin kaksi yötä Kyssin reissuun. Käyn tällä viikolla psykiatrin vastaanotolla, saa nähdä mitä hän diagnosoi vai diagnosoiko mitään. Kauheasti kaikkea hommaa, olen tehnyt ruumillista työtä pihalla niin että jokainen lihas ja nivel huutaa armoa. Vinttiäkin pitäisi tyhjennellä puruista ja roinasta. Juhannuskokko kasata vanhoista risuista. Eipä ehdi pahemmin murehtia. Ens viikkoa odottaessa.

Onnenhetkiä

Elämä tosiian rullaa eteenpäin. Itse olen huomannut sen rullaavan aikas nopeasti, vuodet viuhuvat ohitse. Itsehän en ole vanhentunut päivääkään. Heh :). Nuorimmainen poikamme täyttää tänään 3-vuotta. Kolmevuotta sitten alkoi kahden viikon teho rumba. Silloin oli myös surullista aikaa. Olit kotona tai sairaalassa aina olit poissa toisen lapsen luota. Vuoden 2012 juhannus meni sairaalassa. Eikä tänä vuonna 2015, ole myöskään hirveää juhla fiilistä. Viime juhannuksena 2014 rakensimme lampolaa. Silloin odotimme saapuvaksi nelijalkaisia vaaveja.  Jos vaikka ensi vuonna juhannuksena 2016. Jos hyvin käy saatamme olla silloin kasvaneet tai kasvamassa yhdellä perheenjäsenellä. Toivon ainakin niin.
-Hanna

Ristiriitaista

Vaikka tämä suuri suru on tuore. On myös pakko jatkaa matkaa eteenpäin. Suunnitella ,unelmoida, tehdä. Unelmoin jo uudesta raskaudesta. Malttamattomana odotan milloin saamme lääkäreiltä luvan yrittää uudelleen.
Silloin kun esikoinen oli vastasyntyneiden teholla eli vso:lla. Tapasin siellä äidin, jolla oli neljä lasta. Kaksi elossa olevaa ja kaksi kuollutta. Kaksi peräkkäin kuollutta lasta, kummallakin kerralla syynä äkillisesti irronnut istukka. Kummallakaan kerralla ei lasta keretty leikata ulos ajoissa. Tämä silloin hoidossa oleva lapsi oli syntynyt varhain. Juurikin 24-25rv. Mietin silloin että miten hän on uskaltanut ja jaksanut yrittää aina uudelleen. Itse ajattelin, että jos menettäisin lapseni samalla tavalla tai jotenkin muuten en uskaltaisi enää yrittää. En ymmärtänyt, nyt ymmärrän. Jos lapsi on todellakin haluttu ja suunniteltu. Sitä on valmis siihen uuteen rääkkin vaikka lopputuloksesta ei voi olla varma.

Se että aloin kirjoittaa tästä kohtukuolemasta. On seuraus siitä, että se on liian vaiettu asia. Jokaisen olisi hyvä tietää jotain kohtukuolemasta jotta voisi paremmin ymmärtää ja kohdata ihmisiä keille on käynyt niin. Samoin jos se sattuu omalla kohdalle, en todellakaan toivo kenellekkään samaa kohtaloa, mutta valitettavasti melkein jokainen päivä Suomessa joku perhe kuulee ne lääkärin kamalat sanat. Onneksi itselläni oli hieman tietoa asiasta, vaikkakin itse tilanne tuli kuitenkin aivan puun takaa. Minun ei tarvinnut kuitenkaan lähteä etsimään tietoa heti, että mikä kohtukuolema on ja miten sen asian kanssa edetään sairaalassa ja sen jälkeen.Neuvolassakin tämä mahdollisuus olisi hyvä käsitellä, ei pelottelun vuoksi. Vaan sen että ihmiset tietäisivät realiteetit. En minäkään varsinaisesti pelkää ennenaikaisesti syntyviä lapsia. Minulle se on normaalia, muusta en tiedä enkä koskaan tule saaman täysiaikaista lasta. Joku voisi kysyä onko mitään järkeä, jos ei lasta pysty kantamaan loppuunsaakka. Niin yhtälailla minulla kuin vähemmistöjenkin edustajilla on oikeus lapsiin. Tiedostan myös sen, että ilman nykylääketiedettä minulla ei olisi ainuttakaan elävää lasta.

Mieheni sanoi ettei halua kokea tätä enää ikinä uudelleen, kun aloimme puhua uudelleen yrittämisestä. Kerroin hänelle ettei kukaan voi luvata etteikö näin kävisi uudestaan, mutta sen mahdollisuus on häilyvän pieni. Sanoin myös sen minkä itse olen oivaltanut ja sisäistänyt. Sen jälkeen kun raskaustesti näyttää plussaa, mikään ei enää koskaan ole varmaa.

Tästä kaikesta huolimatta, odotan päivää jolloin saan tehdä positiivisen raskaustestin ja kantaa uutta elämää sisälläni. Sen aikaa kun omalla kehollani kykenen.
- Hanna

Kaksi kuukautta sitten sanoimme hyvästit

"Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti."

Tasan 8 viikkoa sitten elämältäni valui se vähäinenki pohja mikä oli olemassa.

Eikä pelkästään minulta vaan myös mieheltäni ja pojiltamme. He ovat vielä onneksi niin pieniä ettei tämä heidän eläämänsä kovin hetkauta. Äiti ja Isi tietysti ovat murheellisia. Olemme selittäneet heille ikätasoisesti miten asiat ovat. Asioiden oikeilla nimillä, sisko on kuollut ja sisko oli se vauva kuka oli äidin masussa. Sisko on siellä jossain mihin me kaikki joskus mennään, mutta äiti ja isikään eivät tiedä mikä se paikka on. 

Saana 15.4.2015
klo:07:39
paino: 605g
pituus: 34,50cm
päänympärys: 22cm

Kun näin hänet isänsä sylissä hän ei silmissäni ollutkaan niin pieni. Hentonen toki. Isoveli ,meidän esikoisemme oli 34+1 rv syntyessään 1856g ja 38cm pitkä. 

8 viikkoa, niitä huomisia on tullut tuon edestä. Vaikken silloin uskonut huomisen enää tulevan. Minulle se on jo. Ammattilaiset muistuttavat minulle että siitä on vasta 8viikkoa. Suru, ikävä, kaipaus, ilo, viha ja tuska. Ne ovat läsnä lähes jokaisessa päivässä. Jokaisena päivänä ajattelen tyttöäni toisina enemmän toisina vähemmän. Välillä suru, tuska ja ikävä on niin polttavaa että tekisin mitä tahansa jotta saisin ne tunteet pois ja voisin muuttaa mennyttä. 

Pelkäsin niin että jos synnyt varhain mitä siitä seuraa. En kuitenkaan tätä lopputulosta osannut odottaa. Pelkäsin kyllä menettäväni sinut, kohdun ulkopuolella tosin. Että saat niin pahoja komplikaatioita, massiivisia aivoverenvuotoja ja/tai keuhkosi eivät kestä ja ne repeytyvät. Vaikka niistä selviäisitkin mikä on lopputulos. Olisitko vammautunut niin vakavasti ettet olisi kyennyt puhumaan, liikkumaan, syömään itse, ym. Tämmösiä asioita pyöritin päässäni ja pelkäsin. Puhuin sinulle, että koita kestää ja pysyä kyydissä himpun pidempään. Tiedostin kyllä kohtukuolemankin, olin lukenut ja kuullut. Tuttavapiirissä tapauksia. Eihän meille voi käydä niin eihän? Alle 0,5% mahdollisuus. 

Niin vain kuitenkin kävi. Me olimme jopa hoitohenkilökunnan valvovan silmän alla. Edelleenkin päässäni kaikuvat ne lääkärin lohduttomat sanat.

Meitä lohduttaa se ajatus, olet siellä jossain mummun (isän äidin) ja isän isoveljen kanssa. Sinun ei tarvitse olla yksin.

Tulee vielä se päivä jolloin tavataan. <3
Äiti&Isä

Viikon vaikein päivä

Tiistai. Huhtikuun 14 päivästä asti kyseinen päivä on ollu minulle se vaikein. Toistuu joka viikko. Ainakin vielä. Sen kyseisen tiistain tapahtumat kelaantuvat päässä kuin filminauha. Onhan se päivä jolloin elämäni pysähtyi ja teki täys käännöksen. Mikään ei ole sen jälkeen ollut niinkuin ennen. Valehtelisin jos sanoisin ettei mikään ole muuttunut. Samalla kuoli joku pala minussa. Se sama päivä sinetöi myös muutaman muun ihmissuhteen kohtalon. Musiikista olen saanut ennenkin voimaa niin myös nyt.

YÖ- Helmoista Taivaan
"
kasvoilta huomaan kivun, kaipauksen
onni onnellisten repii haavan jokaisen
häneltä ken kulkee nyt
tuska rinnassaan
pientareita petettyjen maan

jos voisin antaa
liekin pimeään
toivon joka hetkeksi ees tempaa elämään
mutta sanat tyhjää ne
hälle helisee
pettymystään tyhjäksi ei tee
mä toivon että luoja varjelee

helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa

ei suru tartu
vaikka kohtaat sen
kosket kättä nujerretun häntä kuunnellen
kuljet yhtä matkaa
ja seisot rinnallaan
ja vaikket taakkaansa voi ottaakkaan
se riittää kun et hylkää murheeseen

helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ja valo halkoo tummaa maisemaa
kolkutellen pintaa jäisen sydämen
ettei pelkäisi se rakastaa
 

helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ja valo halkoo tummaa maisemaa
kolkutellen pintaa jäisen sydämen
ettei pelkäisi se rakastaa "
 

Ylilääkärin juttusilla

Kävimme viimeviikon keskiviikkona eli 3.6.2015. K-S keskussairaalan synnytysosaston ylilääkärin juttusilla. Halusimme kysyä muutamia kysymyksiä koskien minun hoitoani. Olimme varautuneet toisenlaiseen vastaanottoon, mutta meillä olikin antoisa keskustele lääkärin kanssa.
Lääkäri myönsi että minun kohdallani oli tuijotettu minun aiempia ennenaikaisia synnytyksiä. Vaikka itse yritin moneen kertaan sanoa lääkäreille että tämä ei ole nyt normaalia. Ei pojat vielä tässä vaiheessa alkaneet tulla ulos. Ennenaikaisuus ei siis soittanut hälytys kelloja. Minusta ei oltu otettu K-S keskussairaalassa sisään otettaessa verikokeita, sekin oli yksi uupuma. Streptokokin testasivat pissanäytteestä koska se on yleisin. Se oli negatiivinen.

Kysyin miksi minulle annettiin sitä Adalattia. Koska sydänvikani takia sitä ei olisi saanut antaa. Ei mukamas ollu esitiedoissa. Kyllä se äitiyskortissa luki ja varmasti jossain kohtaa minun papereissani. Ainakin vanhemmissa osissa. Onneksi minulle ei tullut siitä mitään komplikaatioita.

Kysyimme myös sitä minkä takia he uskaltavat antaa Tratocilea. Pois sulkematta mahdollisia tulehduksia tai infektioita. Kyseisen lääkkeen lääkeinffossa lukee mikäli epäillään tai on tiedossa äidillä infektio niin lääkettä ei saa käyttää. Käypähoito suositukset sanovat että 50% pieniviikkosina syntyvistä synnytyksen käynnistymiseen syynä on infektio. Tähän emme saaneet vastausta, lääkäri sanoi ettei voi ottaa kantaa ennenkö patologian lausunnot ja minun verikoetulokset ovat käytettävissä.

Sitten tämä lapsen havaittu sykkeen lasku. Havainto oli tuon Adalatin annon jälkeen ja ilman lapsen tilan tarkistusta heti perään aloitettiin Tratocile infuusio. Omasta pyynnöstäni syke katsottiin doplerilla, mikä edes hädin tuskin toimi. 90-100 se oli. Kuten aiemmin olen kertonut minä kysyin hoitajalta etteikös tuo ole aika alhainen. Hän kuittasi sen tosiaan minulle " Nämä pieniviikkoiset voivat reagoida lääkkeisin näin ja niiden pitäisi kestää se." Hoitaja ei ollut katsonut aiheelliseksi kertoa tästä lääkärille. Itse tottakai oletin että hän on kertonut. Lääkäri kuuli tästä minulta vasta tuolloin 3.6.2015. Tästä tuli itselle tottakai suuri jossittelu kysymysten vyöry päähän. Olisiko lapsemme hengissä jos hänen tilansa olisi tarkistettu?

Mitä siihen tulee miksi en ollut Kyssin asiakas jo tämän raskauden aikana. Ei kuulemma ole tapana automaattisesti, se pitää tulla erillis pyyntönä. Sille ei kuitenkaan meidän tapauksessa ole estettä. Kysyimme jo valmiiksi että varmasti sen saamme mikäli vielä voimme yrittää lasta. Se on meille luvattu.

Tuonne Sairaalan meno oli jotain ihan hirveetä. Minua ahdisti niin etten pystynyt kahvin kanssa mitään ottamaan sairaalan kahviossa. Meinasi kahvikin jäädä juomatta. Onneksi mieheni tsemppasi. Sanoinkin hänelle että se sama tunne meinaa tulla mikä oli silloin ennen siirtoa. Tieto siitä, että varmaksi tiedän tuon sairaalan olevan viimeinen paikka missä lapseni oli elossa. Myös todennäköisesti hän myös menehtyi kohtuuni tuossa samassa rakennuksessa. Ajatus ja tunne siitä oli todella ahdistava. En välttämättä tämän asian tiimoilta joudu koskaan palaamaan kyseiseen paikkaan.
Kuitenkin joka vuosi niin kauan kun esikoisemme täyttää 18. Palaan tuonne sairaalan eri merkeissä tosin, tarkistamaan lapseni sydämen tilan. Jouduin varmasti vuosien saatossa palaamaan sinne ja en epäile yhtään etteikö ensimmäisinä vuosina tuo tunne palaa mieleen. Toivottavasti lääkärit huomaavat poikani sydämessä mahdolliset muutokset ajoissa. Etten menetä toistakin rakasta aarrettani kyseiselle laitokselle.

Paljon siis saimme vastauksia paljon jäi vielä hampaankoloon. Juhannuksen jälkeen 24.6. Suuntaamme Kyssiin. Kuulemaan patologian vastaukset istukasta ja lapsesta. Minun verikokeideni tulokset ja hieman suunnitelmaa tulevaa silmällä pitäen. Odotan tuota päivää innolla. Onneksi siihen ei ole enää pitkälti.
Tiedän että kaikelle tapahtuneelle ei saada vastausta. Mutta minulle riittää se että saan virallisen tiedon istukan infektiosta. Sekin myös oliko lapsessa sitten jotain niin suurta vikaa, että hän ei olisi kyennyt elämään laisinkaan. Ulkoisesti hän oli täydellinen. Nämä riittävät minulle. Varmistettu infektio, silloin tiedän että minulle annetut estolääkkeet tappoivat lapsen. Lapsessa havaittu joku isompi vika, silloin hänen ei ainakaan tarvinnut kärsiä enempää.


Olet ajatuksissa rakas lapseni. Kaipaan ja ikävöin sinua. - Äiti

Palataan ajassa taaksepäin

Palataan loppu talveen 2014. On Maaliskuu, hormoonikierrukka on ollut vuoden päivät asennettuna ja se on vaivaltanut koko ajan. Olen päättänyt otattaa sen pois. Mietin jo valmiiksi että mites nyt aloitanko minipillerit mitä söin kuopuksen syntymän jälkeen kierrukan laittoon saakka. Vai miten olisi raskaus, vauva. Jaksanko kolmannen kerran sen vauva teho rumban ? Muhitan asiaa päässäni pari päivää. Kyllä olen valmis siihen koitokseen vielä kerran ja jos vaikka tällä kertaa tuloksena olisi tyttö. Enää on yksi asia homman esteenä. Mies, miten saan hänet suostumaan vielä kerran. Kysyn, vastaus ei ollut semmoinen mitä olin odottanut. Hän oli jo jonkin aikaa sitten ajatellut että kolmas olisi ihan mukava lisä perheeseemme. Mieheni oli jäänyt odottamaan minua, milloin minulle aika on kypsä. Olinhan kuopuksen syntymän jälkeen vannottanut että lapset oli nyt tässä.

Eikun soittoa äitiysneuvolaan. Taisin saada jopa samalle viikolle poisto ajan. Terveydenhoitajan poistaessa kierrukkaa hän huomaa ettei se ole kohdussa. Kohdunkaulakanavassa vuoden vaivaltanut härpäke on nyt pois. Tiedustelen onko mahdollista, että tästä olisi jotain haittaa raskauksia ja raskautumista ajatellen. Minulle vakuutellaan hoitajan sekä myös lääkärin taholta ettei mitään syytä huoleen ole.

Noh eipä muutaku vauvaa yrittämään. Raskaudun kesäkuussa kyseinen raskaus päättyy keskenmenoon rv.8. Siinä pienessä ihmisen alussa oli jotain vialla ei ulkoisesti tarkisteltuna vastannut viikkoa 8. Olin käynyt jo ekalla neuvola käynnillä siellä syke kyllä näkyi. Vakkari hoitaja ei ollut tuolloin töissä vaan oli sijainen. Syke oli omaan silmäänikin laiskan oloinen, mutten jäänyt sitä asiaa sen enempää murehtimaan. Keskenmenon jälkeen suositeltiin odottamaan yksi kuukautiskierto. Odotimme ja heti seuraavasta tärppäsi taas. Marraskuun loppu puolella plussasin saldona siis tähän mennessä G4P2.

Tämä raskaus tuntui jotenkin erilaiselle, minua oksetti niinkö ennenkin. Illalla kun kävin suihkussa niin heti lopetettuani sen illan eväät tuli oksennuksena pihalle. Tämä toistui rv 12 asti. Inhosin suihkuun menoa ja en viitsinyt hirveästi syödä ennen suihkuun menoa. Sen jälkeen vasta sitten. Maha oli kosketus arka, mitä se ei ennen ollut. Sitten kun lapsen taimi sisälläni oli jo sen verran iso että maha alkoi työntymään ulospäin. Tunsin lapsen oikealla puolella mahaani, kun pojat olivat olleet vasemmalla puolella. Ei, ei koskaan keskellä vaan selkeästi jommallakummalla puolella mahaani. Kyselin tätäkin lääkäreiltä sain vain olan kohautuksia vastaukseksi. Itsellä oli jo mieleen hiipinyt että kohdunmalli ei taida olla ihan normaali. Mikä saattaisi olla myös syy toistuviin ennenaikaisuuksiin.

Raskaus sujui rauhallisesti 20rv asti. Rakenne ultrassakin sikiöllä oli kaikki hyvin. Kohdunkaula oli tavattoman lyhyt ja sisäsuu auennut. Lääkäri oli yllättynyt. Määräsi kotio lepohoitoon. Siitä se sitten alkoi piinaava kuukausi. Levosta huolimatta kaikennäköisiä oireita ilmeni, kävin aina sairaalassa näytillä. Milloin sovitussa kontrollissa, muutaman kerran synnytysvastaanotossa. Täältä yli 130km päästä on ihan hemmetin hienoa lähteä vaan näytille. Peläten samalla automatkan aiheuttamia lisä ongelmia, mahdollista synnytyksen edistymistä. Itse olin sitä mieltä että olisin kuulunut jo tänä aikana Kyssin potilaaksi.

Sitten tuli se Maanantai 13.4.2015 milloin jäin sairaalaan sisälle. Olin silloin helpottunut, nyt olemme turvassa meitä pystytään auttamaan. Harhaluulo. Nykyään näköjään tarvitsisi itsekkin olla lääketieteen kandidaatti vähintään ja farmaseutti siihen päälle. Omalla kohdallani meni moni asia pieleen. En maalaa vielä piruja seinille ennenkuin näen ja kuulen itse patologian lausunnot. Vahvasti kuitenkin tällä hetkellä näyttää siltä, että hoitoketjussa tapahtuneet virheet maksoivat tyttäremme hengen.

Kuinka jaksat ?

Tuo usein kuultu kysymys. En aina oikein tiedä miten siihen pitäisi vastata. Hyvin, huonosti vai mitä... Totuushan on se, että olemme menettäneet sen vanhemmille kaikkein rakkaimman maailmassa. Miltähän luulet sen tuntuvan.? Mieti hetki miltä sinusta tuntuisi jos oma lapsesi kuolisi tai seurustelukumppanisi tai puolisosi. Juuri niin, se tunne siitä ajatuksesta puristaa ja ahdistaa aivan hirveästi. Nyt tiedät miltä minusta ja miehestäni sekä lukuisista kohtalotovereista tuntuu.

Meillä se ei vaan jää siihen hetken tunteeseen vaan alkuksi se tunne on läsnä lähes koko ajan. Minulla se on vielä päivittäin. Teen toki normaaleja arki juttuja. Välillä nekin tuntuvat merkityksettömiltä. Itseasiassa koko elämä tuntuu turhalta, turralta. Muutama on sanonut että tällä on joku tarkoitus. Ai kiva jos todella tällä ololla ja tapahtumalla on jonkun mielestä tarkoitus. Niin mikä kysyn vain? Kasvattaa minua ihmisenä. Juu ok. Eiköhän siihenki olisi löytynyt hieman kivuttomampi keino. Pakko kyllä sanoa että ajatus siitä että täytän loppuvuodesta 25. Tuntuu aivan naurettavalta, minähän olen kokenut asioita ainakin 60 vuoden edestä. Olen huomannut että minua ärsyttää kun joku sanoo voi kun olet nuori ja sinulla on vielä aikaa ja ehtii tapahtua vaikka mitä. Useimmiten tätä fiksua lausahdusta laukovat eivät tiedä mitä kaikkea olen kokenut.

EN en todellakaan halua kokea enää yhtään vastoinkäymistä elämässäni tai haudata ainakaan toista lasta tai miestäni. Tiedän toki että niitä vastoinkäymisiä tulee vielä tapahtumaan. Toivoisin vain että saisin elää edes vuoden mittaisen seesteisen jakson elämässäni ettei tapahtuisi mitään normaalin lapsiperheen arkeen kuuluvista sairastelu episodeista poikkeavaa.

Kauhulla odotan elämän seuraava siirtoa shakkilaudalla minun kohdallani. Aloitin terapian taas uudestaan tällä kertaa käyn jopa jo Psykiatrin juttusilla. Ai miksi? No sen takia että pimeimpinä surun hetkinä olen halunnut itse kuolla, mennä tyttöni luokse. Miksi ihminen kenellä on ulkoisesti ajatellen kaikki hyvin, on rakastava mies, kaksi lasta ja oma talo haluaisi kuolla? Siinähän tuli jo se yksi iso asia kun ei ole vain kahta vaan on kolme lasta joista yksi on poissa. Sekä kun elämä on koetellu jo riittävästi vähän liiankin monella osa-alueella. Tulee väkisinki tunne että olisi umpikujassa eikä sieltä pääse pois vaikka mitä tekisi. Aina kun olet saamassa itseäsi elämässä kohti seesteisyyttä niin ei. Kyllä silloin voi tämmöinen pimeä asia hiipiä mieleen. Minä onneksi olen rohjennut hakea apua. En tule riistämään henkeäni sillä saan apua ajoissa. Kaikille ei välttämättä käy yhtä onnellisesti.

Minun on myös pakko katsoa huomiseen, onhan minulla kaksi lasta joista pitää kantaa huoli ja vastuu. Olen myös huomannut että elämä jatkuu, vaikken sitä haluaisikaan. Mikään ei ole niinkuin ennen. Ei ole eikä tule enää koskaan olemaan. Mikäli vielä joskus saamme elävän lapsen. On hän meidän neljäs. Tiedän jo nyt että neljäs lapsi kursisi tätä avohaavaa hieman kasaan. Ei hän korvaa ketään eikä ole tarkoituskaan. Kolmas lapsemme oli todella haluttu ja odotettu. Jotain jäi kesken. Syli on tyhjä. Tällä hetkellä minua kannattelee haave uudesta yrityksestä, toisesta vauvasta. Vielä en varmaksi tiedä, mutta toivottavasti se on vielä mahdollista. Mikäli saan vielä oman tuhisevan käärön, olen onnellisempi kuin ikinä. Hän on lahja, suurin.

Järjestelyt syntymän jälkeen

Hautaamis/hautajais järjestelyt. Onneksemme sairaalan sosiaalityöntekijä hoiti viralliset asiat puolestamme. Hän tuli tapaaman meitä samana päivänä kun tyttö oli syntynyt aamulla. Hän tiedusteli kuinka haluamme toimia, arkkuhautaus, yksilö tuhkaus vai haluammeko että tyttö tuhkataan ns. yhteistuhkauksessa. Olimme menneenä yönä jo puhuneet asiasta miehen kanssa. Yksilö tuhkaus ja tuhkat sirotellaan kotiin. Ei kirkkomaahan.

Tämä asia hoitui meidän mielestämme kivuttomasti. Jos se nyt voi kivutta hoitua. Tehtäväksemme jäi hommata maatuva rasia tuhkille. Se olikin ensimmäinen tehtävä kotona kun kotio pääsin. Kävimmekin parin päivän päästä ostamassa pienen lahjarasian johon tytön maalliset jäänteet voidaan laittaa.

Hautauslupa saatiin alle viikon päästä kuolemasta. Tuhkien saanti venyikin kun krematooriossa oli ruuhka. Ei se varsinaisesti haitannut kun ei sen isompia hautajaisia ollut tarkoitus pitää. Perheen kesken hautaamme rasian sitten kun näemme tänä kesänä sille sopivan hetken.

Olin kuvitellut tuhkien haku reissun raskaaksi reissuksi. Matka Kuopioon ja krematooriolle olikin sitä. Raskas, kyyneleet vieri lähes koko matkan pitkin poskiani. Kun kävelimme mieheni kanssa krematoorioon ja vainajien vastaanotto paikkaan. Tunnelma oli jopa jokseenkin hilpeä. Peitimme kumpikin ilmeisesti tuskamme hurttiin huumoriin. Astuimme sisään oli hiljaista. Noh mitä kalman huoneelta voikaan odottaa ei siellä kukaan riemusta kilju. Työntekijä saapui, esittäytyi hoidimme nopeasti parit allekirjoitukset. Tai siis minä äitinä hoidin koska kuolleena syntynyt lapsi kulkee äidin nimellä. Paperissa lukikin Vainajan tietojen kohdalla: Hanna Savolainen KS lapsi.

Työntekijä otti rasian ja kävi täyttämässä sen. Siinä se nyt oli. Tyttäreni jäännökset pahvirasiassa ja ulkona satoi vettä kaatamalla. Kun astuimme miehen kanssa ulos heitinkin että kait minä nyt liukastun ja tuhkat valuvat sadeveden mukana viemäriin.

Päästyämme autolle huomasin että oloni oli helpottunut. Ei ahdistanut ei mitään oli ihan hyvä olla. Kiersimme muutamassa paikassa kävimme jopa muistokahvit juomassa kahvilassa. Silloin itselleni valkeni. Ei Saana ole mennyt minnekkään hän on läsnä. Jokaisessa hetkessä, olkoon tuhkat missä hyvää. Tyttö on läsnä, ajatuksissa, sydämessä. Ken tietää vaikka istuisi olkapäällä.

Nyt odotamme vain sopivaa hetkeä. Milloin on paras hetki laittaa rasia maahan.

Hetki jolloin en uskonut huomisen tulevan.

Tiistai 14.4.2015
Olin edellis päivänä lähtenyt Keski-Suomen Keskussairaalan svo:lle näytille paineen tunteen takia. Olin yrittänyt selittää että tunne ei ole sama mitä olen aiemmin kokenut. Kohdunkaulakin oli lyhentynyt entisestään. Viikkoja oli kasassa vasta 24+2. Olin jo henkisesti itse valmistautunut, että meille tulee syntymään tällä kertaa todella ennenaikainen vauva. Pojat ovat syntyneet 34+1 viikko tilanteessa. Minut otettiin osastolle lepohoitoon. Olin tosin jo maannut kotona kuukaudenpäivät ja äidinvaisto kertoi jo tuona aikana ettei kaikki ole hyvin.

Tiistai aamupäivällä osaston ylilääkäri tutki minut ja otti jonkun hormooni näytteen kohdunkaulasta. Kertoi kuulemma onko synnytys käynnistynyt vai ei. Positiivistahan tuo näytti. Kysyin jo silloin että mites se siirto Kuopion yliopistolliseen Sairaalaan. (käytän lyhennettä Kys.) Ei vielä ollut aiheellista. Itse ajattelin mielessäni etteikös se nyt olisi ollut turvallisempaa kun ei vielä supistanut. Ei mennyt kauaa kun alkoi supistaa, olin tämänkin jo arvannut etukäteen. Aloittivat nesteytyksen, ei tehoa. Antoivat pienen vaaleanpunaisen pillerin, Adalat. Ei sekään tehonnut. Tässä välissä pyysin hoitajaa kuuntelemaan vauvan sydänääniä. Kuului kyllä 90-100. Kysyin etteikös ole aikas alhaiset ? Hoitaja totesi minulle: " Nämä pieni viikkoiset saattavat reagoida näihin lääkkeisiin ja niiden pitäisi kestää se." Niin niinhän niiden PITÄISI. Tällä kertaa kuitenkin kävi toisin...

Aloittivat Tratocile infuusion. Pyysin että lääkäri katsoisi minua vielä ennenkö päivystävä astuu vuoroon. Hoitaja oli hieman vastahakoinen mutta vei minut silti. Lääkäri katsoi ultra laitteella alakautta kohdunkaulan tilanteen, lyhentynyt oli. Hän ei kuitenkaan tarkastanut vauvan vointia. Minä tottakai oletin että hoitaja olisi tästä sykkeen laskusta kertonut. Todellisuudessa lääkäri kuuli sykkeen laskusta minulta melkein kaksi kuukautta tapauksen jälkeen.

Lääkäri teki päätöksen kiireellisestä siirrosta Kyss:iin. Ambulanssi tilattiin puoli viideksi kello oli tuolloin jotain neljän paikkeilla. Amppari tuli viiden aikaan. Puolviiden aikaan minut valtasi outo tunne, tunne mitä en ollut ennen kokenut. Oksetti, ahdisti, kuristi kurkkua, sykkeeni kiihtyi. Laitoin sen silloin siirto jännityksen piikkiin. Nyt tiedän, tyttäremme elämän liekki sammui silloin.

Saavuimme Kyssiin 19:30. Tuolloin en vielä tiennyt että minulta tullaan puolen tunnin päästä vetämään matto jalkojeni alta ja usko elämään katkeaa kuin veitsellä leikaten.

Matka oli mennyt mukavasti, kiitos siitä ihanalle mies sairaanhoitajalle. Hän tsemppasi minua, vielä ennen lähtöä hän otti minua kädestä ja sanoi minulle että kaikki menee hyvin.

Kyssissä minut otettiin iloisin mielin vastaan. En tuntenut olevani syrjitty ja taakaksi mitä taas olen kokenut K-S keskussairaalassa. Hoitaja kyseli esitietoja samoin lääkäri. Hänelle kerroin sykkeen laskusta. En vieläkään osannut itse olla huolissani. Lääkäri aloitti ultraamisen mahan päältä.
Näin hänen ilmeestän heti ettei kaikki ole kunnossa.
Sanoin "Älä vaan sano."
Lääkäri " Olen todella pahoillani, valitettavasti hän on menehtynyt."
Itkua sopertaen kerroin että hänen piti olla meidän perheen viimeinen jäsen, jonka jälkeen perheemme on täysi.
Lääkäri "Ymmärrän, mutta valitettavasti istukasta eteenpäin ei näy mitään, sinun ja istukan välillä on yhteys. Lapsen sydämen ympärillä ei näy turvotusta. Joudun näyttämään sinulle, käännän ruudun."

Siellä hän lillui, elottomana aiemmin hyvin vilkas sikiö kellui vain paikallaan.
Seuraavaksi minulta kysytään haluanko soittaa miehelleni pyysin, jos joku voisi soittaa ja kertoa hänelle. Soitan sen jälkeen kun joku on ensin kertonut.

Seuraava ajatus minulla oli että niin tässä pitää vielä synnyttääkkin. Vaikka tuona hetkenä toivoin että lapsi voitaisiin repiä minusta ulos. Seuraavassa hetkessä minulta kysyttiin haluanko että synnytys käynnistetään heti. Tottakai halusin mitä sitä enää pitkittämään kun sillä ei ole enää mitään merkitystä. Lapseni on kuollut. Tuumasin että haluan kuitenkin odottaa miestäni ja jos joku voisi olla kanssani sen aikaa kun mieheni tulee kotoa.

Kello oli tosiaan tuolloin 20:00. Lapset olivat jo menneet nukkumaan. Meillä ei ole sukua lähellä eikä liiemmin ystäviä. Onneksi tuttavaperheemme joka on työn kautta tullut tutuksi tarjosi lapsillemme paikan mihin mennä tällä hädän hetkellä. Olen heille ikuisesti kiitollinen.

Kun soitin miehelleni tajusin heti etten voi alkaa itkemään. Hän oli niin romuna ja sekaisin. En voinut romahtaa nyt. Enkä romahtanutkaan, annoin itselleni siihen luvan vasta kun saavuin kotio seuraavan kerran.

Mies saapui puolen yön aikaan. Silloin sain ensimmäisen cytotec annoksen. Silloin alkoi odotus, milloin tunnen tarpeen ponnistaa kuolleen lapseni ulos. Saimme perhehuoneen osastolta, siellä olimme odotimme, hoitaja kävi usein katsomassa ja puhumassa. Halusin synnyttää synnytyssalissa, olisin saanut synnyttää huoneeseenkin, mutta koin että sali on parempi.

Ajatukset risteilivät päässä, mutta en saanut romahtaa. Raskain osuus oli vielä edessä. Tuo yö on tähän astisista öistäni pisin ja lohduttomin.

Keskiviikko 15.4.2015 

Nukuin lyhyen pätkän aamuyöllä. Supistukset eivät olleet niin kipeitä, henkinen tuska oli varmasti suurempi.Sain uuden cytotec annoksen. Siitä ne alkoivat aivan hirveät viiltävät supistukset kuin yöstä. Otin kipupiikin se vei pahimman terän supistukselta. En kuitenkaan halunnut olla turta, olenhan synnyttänyt täysin luomuna ja kohdunkaula puudutteen kera. En hakenut sillä mitään sankari tekoa, en vain kokenut epiduraalia ym tarpeelliseksi. Miksi en kestäisi tälläkin kertaa vaikka lopputulos ei ole toivottu. Ei mennyt kuin reilu tunti, tuttu tunne valtasi minut. Nyt se tulee. Minut siirrettiin synnytyssaliin. Ponnistin mieleni vaan soti vastaan, ei vielä liian aikaista ja ei hän on kuollut hän ei huuda. Toivoin, toivoin viimeiseen asti ihmettä. Ihmettä että tyttö vetää henkäyksen ja hänet kiidätetään teholle. Vaikka todellisuudessa tiesin ettei se ole mahdollista. 

9 Minuutin ponnistelun jälkeen hän syntyi. Kalvorakossa, kädet nätisti poskella. Niin rauhallisen näköisenä. Hänet nostettiin minun rinnalleni, ihan kuin elävillekkin tehdään. Tosin ei kaikille. Esikoisemme lähti heti teholle hänet vaan nopeasti näytettiin meille. Siinä hän nyt oli hartaasti toivottu tytär, mutta hän oli jo poissa. Mikään mahti maailmassa ei voi häntä tuoda takaisin. Itkimme yhdessä miehen kanssa, pidimme tyttöä vuorotellen sylissä. Suukottelimme, otimme hänestä kuvia muistoksi. Tunsimme kuinka kohtuni antama lämpö hiipui pois. Kätilöt painoivat jalan kuvan muistoksi, kädenkin olisivat mutta emme halunneet että meidän nähden hänen nyrkissä olevat kätensä revitään väkisin auki. Vietimme tyttömme Saanan kanssa melkein neljä tuntia ennenkö annoimme hänet pois. Vietäväksi jatkotutkimuksiin. Annoimme luvan ruuminavaukselle. Minusta otettiin liuta verikokeita, jos syy selviäisi. 

Istukka oli epämääräinen ja möyheä. Kätilötkin sen sanoivat kun veivät sen tutkittavaksi. Kotiuttava lääkäri antoi kliinisen tutkimuksen perusteella diagnoosin infektoituneesta istukasta. Muuten olisin päässyt samana päivänä kotiin mutta tuo istukan epämääräisyys piti minua vuorokauden sairaalassa.

Tässä avaus, tarinallemme. Valitettavasti se on tosi, vaikka joinain aamuna herään haamupotkuihin ja luulen hetken kaiken olevan vain pahaa unta. Ei se ei ole unta, vaan totisinta totta.

.