Kuinka jaksat ?

Tuo usein kuultu kysymys. En aina oikein tiedä miten siihen pitäisi vastata. Hyvin, huonosti vai mitä... Totuushan on se, että olemme menettäneet sen vanhemmille kaikkein rakkaimman maailmassa. Miltähän luulet sen tuntuvan.? Mieti hetki miltä sinusta tuntuisi jos oma lapsesi kuolisi tai seurustelukumppanisi tai puolisosi. Juuri niin, se tunne siitä ajatuksesta puristaa ja ahdistaa aivan hirveästi. Nyt tiedät miltä minusta ja miehestäni sekä lukuisista kohtalotovereista tuntuu.

Meillä se ei vaan jää siihen hetken tunteeseen vaan alkuksi se tunne on läsnä lähes koko ajan. Minulla se on vielä päivittäin. Teen toki normaaleja arki juttuja. Välillä nekin tuntuvat merkityksettömiltä. Itseasiassa koko elämä tuntuu turhalta, turralta. Muutama on sanonut että tällä on joku tarkoitus. Ai kiva jos todella tällä ololla ja tapahtumalla on jonkun mielestä tarkoitus. Niin mikä kysyn vain? Kasvattaa minua ihmisenä. Juu ok. Eiköhän siihenki olisi löytynyt hieman kivuttomampi keino. Pakko kyllä sanoa että ajatus siitä että täytän loppuvuodesta 25. Tuntuu aivan naurettavalta, minähän olen kokenut asioita ainakin 60 vuoden edestä. Olen huomannut että minua ärsyttää kun joku sanoo voi kun olet nuori ja sinulla on vielä aikaa ja ehtii tapahtua vaikka mitä. Useimmiten tätä fiksua lausahdusta laukovat eivät tiedä mitä kaikkea olen kokenut.

EN en todellakaan halua kokea enää yhtään vastoinkäymistä elämässäni tai haudata ainakaan toista lasta tai miestäni. Tiedän toki että niitä vastoinkäymisiä tulee vielä tapahtumaan. Toivoisin vain että saisin elää edes vuoden mittaisen seesteisen jakson elämässäni ettei tapahtuisi mitään normaalin lapsiperheen arkeen kuuluvista sairastelu episodeista poikkeavaa.

Kauhulla odotan elämän seuraava siirtoa shakkilaudalla minun kohdallani. Aloitin terapian taas uudestaan tällä kertaa käyn jopa jo Psykiatrin juttusilla. Ai miksi? No sen takia että pimeimpinä surun hetkinä olen halunnut itse kuolla, mennä tyttöni luokse. Miksi ihminen kenellä on ulkoisesti ajatellen kaikki hyvin, on rakastava mies, kaksi lasta ja oma talo haluaisi kuolla? Siinähän tuli jo se yksi iso asia kun ei ole vain kahta vaan on kolme lasta joista yksi on poissa. Sekä kun elämä on koetellu jo riittävästi vähän liiankin monella osa-alueella. Tulee väkisinki tunne että olisi umpikujassa eikä sieltä pääse pois vaikka mitä tekisi. Aina kun olet saamassa itseäsi elämässä kohti seesteisyyttä niin ei. Kyllä silloin voi tämmöinen pimeä asia hiipiä mieleen. Minä onneksi olen rohjennut hakea apua. En tule riistämään henkeäni sillä saan apua ajoissa. Kaikille ei välttämättä käy yhtä onnellisesti.

Minun on myös pakko katsoa huomiseen, onhan minulla kaksi lasta joista pitää kantaa huoli ja vastuu. Olen myös huomannut että elämä jatkuu, vaikken sitä haluaisikaan. Mikään ei ole niinkuin ennen. Ei ole eikä tule enää koskaan olemaan. Mikäli vielä joskus saamme elävän lapsen. On hän meidän neljäs. Tiedän jo nyt että neljäs lapsi kursisi tätä avohaavaa hieman kasaan. Ei hän korvaa ketään eikä ole tarkoituskaan. Kolmas lapsemme oli todella haluttu ja odotettu. Jotain jäi kesken. Syli on tyhjä. Tällä hetkellä minua kannattelee haave uudesta yrityksestä, toisesta vauvasta. Vielä en varmaksi tiedä, mutta toivottavasti se on vielä mahdollista. Mikäli saan vielä oman tuhisevan käärön, olen onnellisempi kuin ikinä. Hän on lahja, suurin.