Hetki jolloin en uskonut huomisen tulevan.

Tiistai 14.4.2015
Olin edellis päivänä lähtenyt Keski-Suomen Keskussairaalan svo:lle näytille paineen tunteen takia. Olin yrittänyt selittää että tunne ei ole sama mitä olen aiemmin kokenut. Kohdunkaulakin oli lyhentynyt entisestään. Viikkoja oli kasassa vasta 24+2. Olin jo henkisesti itse valmistautunut, että meille tulee syntymään tällä kertaa todella ennenaikainen vauva. Pojat ovat syntyneet 34+1 viikko tilanteessa. Minut otettiin osastolle lepohoitoon. Olin tosin jo maannut kotona kuukaudenpäivät ja äidinvaisto kertoi jo tuona aikana ettei kaikki ole hyvin.

Tiistai aamupäivällä osaston ylilääkäri tutki minut ja otti jonkun hormooni näytteen kohdunkaulasta. Kertoi kuulemma onko synnytys käynnistynyt vai ei. Positiivistahan tuo näytti. Kysyin jo silloin että mites se siirto Kuopion yliopistolliseen Sairaalaan. (käytän lyhennettä Kys.) Ei vielä ollut aiheellista. Itse ajattelin mielessäni etteikös se nyt olisi ollut turvallisempaa kun ei vielä supistanut. Ei mennyt kauaa kun alkoi supistaa, olin tämänkin jo arvannut etukäteen. Aloittivat nesteytyksen, ei tehoa. Antoivat pienen vaaleanpunaisen pillerin, Adalat. Ei sekään tehonnut. Tässä välissä pyysin hoitajaa kuuntelemaan vauvan sydänääniä. Kuului kyllä 90-100. Kysyin etteikös ole aikas alhaiset ? Hoitaja totesi minulle: " Nämä pieni viikkoiset saattavat reagoida näihin lääkkeisiin ja niiden pitäisi kestää se." Niin niinhän niiden PITÄISI. Tällä kertaa kuitenkin kävi toisin...

Aloittivat Tratocile infuusion. Pyysin että lääkäri katsoisi minua vielä ennenkö päivystävä astuu vuoroon. Hoitaja oli hieman vastahakoinen mutta vei minut silti. Lääkäri katsoi ultra laitteella alakautta kohdunkaulan tilanteen, lyhentynyt oli. Hän ei kuitenkaan tarkastanut vauvan vointia. Minä tottakai oletin että hoitaja olisi tästä sykkeen laskusta kertonut. Todellisuudessa lääkäri kuuli sykkeen laskusta minulta melkein kaksi kuukautta tapauksen jälkeen.

Lääkäri teki päätöksen kiireellisestä siirrosta Kyss:iin. Ambulanssi tilattiin puoli viideksi kello oli tuolloin jotain neljän paikkeilla. Amppari tuli viiden aikaan. Puolviiden aikaan minut valtasi outo tunne, tunne mitä en ollut ennen kokenut. Oksetti, ahdisti, kuristi kurkkua, sykkeeni kiihtyi. Laitoin sen silloin siirto jännityksen piikkiin. Nyt tiedän, tyttäremme elämän liekki sammui silloin.

Saavuimme Kyssiin 19:30. Tuolloin en vielä tiennyt että minulta tullaan puolen tunnin päästä vetämään matto jalkojeni alta ja usko elämään katkeaa kuin veitsellä leikaten.

Matka oli mennyt mukavasti, kiitos siitä ihanalle mies sairaanhoitajalle. Hän tsemppasi minua, vielä ennen lähtöä hän otti minua kädestä ja sanoi minulle että kaikki menee hyvin.

Kyssissä minut otettiin iloisin mielin vastaan. En tuntenut olevani syrjitty ja taakaksi mitä taas olen kokenut K-S keskussairaalassa. Hoitaja kyseli esitietoja samoin lääkäri. Hänelle kerroin sykkeen laskusta. En vieläkään osannut itse olla huolissani. Lääkäri aloitti ultraamisen mahan päältä.
Näin hänen ilmeestän heti ettei kaikki ole kunnossa.
Sanoin "Älä vaan sano."
Lääkäri " Olen todella pahoillani, valitettavasti hän on menehtynyt."
Itkua sopertaen kerroin että hänen piti olla meidän perheen viimeinen jäsen, jonka jälkeen perheemme on täysi.
Lääkäri "Ymmärrän, mutta valitettavasti istukasta eteenpäin ei näy mitään, sinun ja istukan välillä on yhteys. Lapsen sydämen ympärillä ei näy turvotusta. Joudun näyttämään sinulle, käännän ruudun."

Siellä hän lillui, elottomana aiemmin hyvin vilkas sikiö kellui vain paikallaan.
Seuraavaksi minulta kysytään haluanko soittaa miehelleni pyysin, jos joku voisi soittaa ja kertoa hänelle. Soitan sen jälkeen kun joku on ensin kertonut.

Seuraava ajatus minulla oli että niin tässä pitää vielä synnyttääkkin. Vaikka tuona hetkenä toivoin että lapsi voitaisiin repiä minusta ulos. Seuraavassa hetkessä minulta kysyttiin haluanko että synnytys käynnistetään heti. Tottakai halusin mitä sitä enää pitkittämään kun sillä ei ole enää mitään merkitystä. Lapseni on kuollut. Tuumasin että haluan kuitenkin odottaa miestäni ja jos joku voisi olla kanssani sen aikaa kun mieheni tulee kotoa.

Kello oli tosiaan tuolloin 20:00. Lapset olivat jo menneet nukkumaan. Meillä ei ole sukua lähellä eikä liiemmin ystäviä. Onneksi tuttavaperheemme joka on työn kautta tullut tutuksi tarjosi lapsillemme paikan mihin mennä tällä hädän hetkellä. Olen heille ikuisesti kiitollinen.

Kun soitin miehelleni tajusin heti etten voi alkaa itkemään. Hän oli niin romuna ja sekaisin. En voinut romahtaa nyt. Enkä romahtanutkaan, annoin itselleni siihen luvan vasta kun saavuin kotio seuraavan kerran.

Mies saapui puolen yön aikaan. Silloin sain ensimmäisen cytotec annoksen. Silloin alkoi odotus, milloin tunnen tarpeen ponnistaa kuolleen lapseni ulos. Saimme perhehuoneen osastolta, siellä olimme odotimme, hoitaja kävi usein katsomassa ja puhumassa. Halusin synnyttää synnytyssalissa, olisin saanut synnyttää huoneeseenkin, mutta koin että sali on parempi.

Ajatukset risteilivät päässä, mutta en saanut romahtaa. Raskain osuus oli vielä edessä. Tuo yö on tähän astisista öistäni pisin ja lohduttomin.

Keskiviikko 15.4.2015 

Nukuin lyhyen pätkän aamuyöllä. Supistukset eivät olleet niin kipeitä, henkinen tuska oli varmasti suurempi.Sain uuden cytotec annoksen. Siitä ne alkoivat aivan hirveät viiltävät supistukset kuin yöstä. Otin kipupiikin se vei pahimman terän supistukselta. En kuitenkaan halunnut olla turta, olenhan synnyttänyt täysin luomuna ja kohdunkaula puudutteen kera. En hakenut sillä mitään sankari tekoa, en vain kokenut epiduraalia ym tarpeelliseksi. Miksi en kestäisi tälläkin kertaa vaikka lopputulos ei ole toivottu. Ei mennyt kuin reilu tunti, tuttu tunne valtasi minut. Nyt se tulee. Minut siirrettiin synnytyssaliin. Ponnistin mieleni vaan soti vastaan, ei vielä liian aikaista ja ei hän on kuollut hän ei huuda. Toivoin, toivoin viimeiseen asti ihmettä. Ihmettä että tyttö vetää henkäyksen ja hänet kiidätetään teholle. Vaikka todellisuudessa tiesin ettei se ole mahdollista. 

9 Minuutin ponnistelun jälkeen hän syntyi. Kalvorakossa, kädet nätisti poskella. Niin rauhallisen näköisenä. Hänet nostettiin minun rinnalleni, ihan kuin elävillekkin tehdään. Tosin ei kaikille. Esikoisemme lähti heti teholle hänet vaan nopeasti näytettiin meille. Siinä hän nyt oli hartaasti toivottu tytär, mutta hän oli jo poissa. Mikään mahti maailmassa ei voi häntä tuoda takaisin. Itkimme yhdessä miehen kanssa, pidimme tyttöä vuorotellen sylissä. Suukottelimme, otimme hänestä kuvia muistoksi. Tunsimme kuinka kohtuni antama lämpö hiipui pois. Kätilöt painoivat jalan kuvan muistoksi, kädenkin olisivat mutta emme halunneet että meidän nähden hänen nyrkissä olevat kätensä revitään väkisin auki. Vietimme tyttömme Saanan kanssa melkein neljä tuntia ennenkö annoimme hänet pois. Vietäväksi jatkotutkimuksiin. Annoimme luvan ruuminavaukselle. Minusta otettiin liuta verikokeita, jos syy selviäisi. 

Istukka oli epämääräinen ja möyheä. Kätilötkin sen sanoivat kun veivät sen tutkittavaksi. Kotiuttava lääkäri antoi kliinisen tutkimuksen perusteella diagnoosin infektoituneesta istukasta. Muuten olisin päässyt samana päivänä kotiin mutta tuo istukan epämääräisyys piti minua vuorokauden sairaalassa.

Tässä avaus, tarinallemme. Valitettavasti se on tosi, vaikka joinain aamuna herään haamupotkuihin ja luulen hetken kaiken olevan vain pahaa unta. Ei se ei ole unta, vaan totisinta totta.

.