On Jouluaatto, laitettiin pojille yhdet paketit kuusen alle sillä pukki tulee vasta illalla. Pukkina toimii poikien isä, mutta hän sai tälle vuodelle myös yhden pukki keikan niin senpä takia oman kodin pukkeilu hieman siirtyy. Veljet ovat odottaneet kovin joulua ja lahjoja. Mamman raskaus pahoinvointikin tuntuisi jo pikku hiljaa väistymään. Hippu on laittanut mamin koville. Veljesi jo kysyivät pari päivää sitten "Toitko jo vauvan kotiin ?". Tätä vauvaa tarvii odottaa ainakin alku kesään saakka, mikäli hän niin pitkälle pysyy masussa.
Sinulle rakas tyttäremme, äiti osti kuuseen lasienkelin. Isäsi keksi laittaa sen kuusenvalon päälle, näin se loistaa valoa pimeyden keskelle. Ulos olen laittanut lyhdyn tuhkien sirottelu paikan läheisyyteen, siellä on nyt palanut kynttilä.
Vaikka sinun kuuluisi olla täällä fyysisesti kanssamme, tuhista sitterissä tonttulakki ja punainen mekko päällä. En halua liikaa pyörittää sitä ajatusta päässäni sillä se sattuu niin paljon, että on parempi ajatella asiaa toiselta kantilta. Haluan uskoa, että olet täällä läsnä keskuudessamme. Luomassa Joulun taikaa. Suojellen veljiäsi ja pientä hippua mamman masussa. Sinun tehtäväsi oli selkeästi opettaa jotakin. Itse ainakin opin arvostamaan kaikista eniten miestäni ja poikiani. Millään muulla, materialla ja rahalla ei loppupeleissä ole merkitystä. Tänne tullaan paljaina ja haavoittuvina. Täältä lähdetään paljaina ja haavoittuneina. Sillä mitä jälkeen jäävät muistelevat sinusta itsestäsi on merkitystä, ei sillä paljonko sinulla oli rahaa ja mammonaa.
Tämän ajatelma sopii todella hyvin Jouluun. Olkaa rehellisiä itsellenne ja läheisillenne. Rakastakaa, antakaa anteeksi ja sopikaa. Elämässä tulee vuoria isoja ja pieniä, matka huipulle on raskas. Kuitenkin sinne päästyän voi huokaista ja todeta selvinneensä. Me kaikki teemme virheitä, mutta mielestäni ei ole järkevää muistuttaa ihmistä virheistään. Virheistä pitäisi oppia ja useammat oppivatkin. Sillä juuri niihin virheisiin sisältyy suurin opetus ja ne auttavat sinua paremmaksi ihmiseksi. Samoin kun elämän vastoinkäymiset ja menetykset opettavat meitä ja muuttavat väistämättä meitä ihmisinä.
Ihminen ei lopeta kasvamistaan henkisesti, ennen kuin viimeinen henkäys käy. Sillä sisäisellä sinulla on loppuviimein suurin merkitys.
Hyvää Joulua kaikille ja erityisesti sinulle tyttäreni sinne jonnekkin missä lienetkin. Olet rakas ja jätit ikuisen jäljen sydämmiimme. -Äiti
torstai 24. joulukuuta 2015
maanantai 7. joulukuuta 2015
Jouluntaikaa
Joulu on jo ovella. Tänä vuonna itsellä ei ole hirveän hyvää joulufiilistä, mutta poikien takia olen jo laitellu joulua. Lahjatkin ovat jo pukin kontissa. Pojilla ei tunnu kestävän mitkään muut kuin legot ehjänä, joten lahjapakettiin eksyi iso paketti Lego Dubloja ja esikoiselle jo ihka oikeita normi Legoja niitäkin isompi paketti. Meillä kun jokaisena päivänä rakennetaan mitä hienoimpia rakennelmia. Itse toivoin lapsena useasti Legoja pukilta. Ikinä en saanut. Olen jälki käteen kuullut, että ne olivat niin kalliita. Kyllä kaiken maailman muuta krääsää tuli. Itse olen ajatellut, mikäli se kaikki krääsä olis jääny pois niiden hinnalla olisi varmasti saanut sen Lego paketin. Itse ja meidänperhe ei muutenkaan kylve rahassa. Kyllä minä kuitenkin lapsilleni ostan mieluummin yhden kalliimman lahjan, kuin monta halpaa. Ei se määrä vaan laatu.
Tänä vuonna me aikuiset emme osta toisillemme mitään joululahjaksi. Se, että olemme jaksaneet Huhtikuusta suht selvä järkisinä tähän päivään saakka, on lahjaa kerrakseen. Onhan Saanasta mahdollisesti tulossa isosisko. Ehkä meitä on ensi Jouluna kuusi. Viisi arjessa ja yksi muistoissa. Valitettavasti en uskalla tuuleettaa vielä, enkä varmasti uskalla tuuleetta ennenkö mahdollisesti Hippu on kaukalossa tulossa kotiin. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka. Ensi kesänä sitten ehkä, mikäli kaikki menee hyvin. Tiedossa on kuitenkin, että yli 90% todennäköisyydellä Hippu tulee maailmaan varhain. Se kuinka varhain niin sitä ei tiedä kukaan. Käy Saana kuiskuttamassa Hipulle, että pysyy kyydissä ainakin rv 30 asti. Silloin todennäköisesti saamme suht terveen ja elävän lapsen kotiin saakka.
Hyvää Joulun odotusta tyttäreni, sinne jonnekkin. Linnunradan tuolle puolen. -Äiti
Tänä vuonna me aikuiset emme osta toisillemme mitään joululahjaksi. Se, että olemme jaksaneet Huhtikuusta suht selvä järkisinä tähän päivään saakka, on lahjaa kerrakseen. Onhan Saanasta mahdollisesti tulossa isosisko. Ehkä meitä on ensi Jouluna kuusi. Viisi arjessa ja yksi muistoissa. Valitettavasti en uskalla tuuleettaa vielä, enkä varmasti uskalla tuuleetta ennenkö mahdollisesti Hippu on kaukalossa tulossa kotiin. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka. Ensi kesänä sitten ehkä, mikäli kaikki menee hyvin. Tiedossa on kuitenkin, että yli 90% todennäköisyydellä Hippu tulee maailmaan varhain. Se kuinka varhain niin sitä ei tiedä kukaan. Käy Saana kuiskuttamassa Hipulle, että pysyy kyydissä ainakin rv 30 asti. Silloin todennäköisesti saamme suht terveen ja elävän lapsen kotiin saakka.
Hyvää Joulun odotusta tyttäreni, sinne jonnekkin. Linnunradan tuolle puolen. -Äiti
torstai 19. marraskuuta 2015
7kk Elettyä elämää
On Marraskuun puoliväli. Reilu kuukausi niin on Joulu. Viimevuonna eli Jouluna 2014 ajattelin, että ensi Jouluna meillä on kolmas lapsi. Vauva jonka jälkeen perheemme on täysi. Meitä piti olla viisi. Meitä onkin vain neljä ja tuosta kolmannesta lapsesta on vain muisto. Minulla sentään on muisto elävästä Saanasta, sain tuntea hänen liikkeensä kaksi kuukautta. Miehelläni ei ole muistoa elävästä, muitakuin ultrakuvia ja muutamia tunnettuja potkuja. Meillä on kuvia ja jalanjäljet. Syli huutaa tyhjyyttään ja sydän ikävää. Menee päiviä etten katso kuvia. Jokaisena päivänä Saana käy mielessäni. Huomisia on tullut jo monta, mutta vaikka aikaa kuluu ja suru muuttaa muotoaan. Tytön kohtaloa vaikea hyväksyä. En tiedä hyväksynkö koskaan.
Monta kertaa olen kohdannut tilanteen, minulta kysytään onko minulla lapsia. Toisinaan vastaan on kolme toisinaan kaksi. Riippuen ihmisestä, kaikki kun eivät käsitä miksi surra semmosta, joka ei elänyt. Niin ei kohdun ulkopuolella, mutta kyllähän se elävä ja rakastettu oli valmiiksi. Olen myös saanut kuulla vähättelyä, kun hän ei ollut täysiaikainen ja on jopa sanottu, että olen sentään päässyt helpolla synnytyksessä kun vauva oli niin pieni.
Ei en päässyt yhtään sen helpommalla. Supistukset sattuu samalla tavalla oli raskaus missä vaiheessa tahansa. Ehkä ponnistusvaiheessa ei repeymiä tule samalla tavalla kuin neli kiloisen kanssa. Sattuu sekin.
Minusta hassua, että jotkut pitävät häntä vähäpätöisempänä. Meille hän oli yhtä arvokas kuin muutkin lapset.
lauantai 7. marraskuuta 2015
Isoveljen tarina osa 1.
Pitkään olen ajatellut kertoa myös Saanan veljien tarinan. Heidänkään alkunsa ei ollut sieltä helpoimmasta päästä. Eikä noudattanut normaalia raskauden kulkua.
Aloitan esikoisesta.
On Lokakuu 2010. Olen jättänyt pillerit pois kesällä. Minulla oli alkuvuodesta aika pahoja sydämen tiheälyöntisyys kohtauksia. Minulla oli tuolloin syksyllä aika Eft tutkimuksiin Kuopionyliopistolliseen sairaalaan. En enää muista tarkkaa päivää, mutta sinä aamuna oli satanut ensilumi. Mieheni lähti viemään minua kohti Kuopiota. Tajusin, että minullahan pitäisi olla kuukautiset. Mitään niihin viittaava ei kuitenkaan ollut. Koska tiesin, että tutkimuksessa altistuisin röntgensäteille. Soitin matkalta osastolle ja he pyysivät minut käymään labrassa verikokeessa josta mittaisivat Hcg-pitoisuuden.
Saavuin osastolle ja minua alettiin valmistelemaan tulevaan operaatioon. Oli aamupäivä, mutta toimenpide suoritettaisiin vasta alkuillasta. Minua pelotti ihan hirveästi, sillä minuun tultaisiin työntämään nivusesta tähystin laskimoa pitkin sydämeen. Kello raksutti eteenpäin. Tuli aika lähteä leikkaussaliin, kysyin vielä onko verikokeen tulos tullut. Minut olikin päätetty operoida vasta viimeisenä, sillä piti saada varmuus asialle. Huoneessa oli toinen potilas, keski-ikäinen naishenkilö Nurmeksesta. Hoitaja lähti vielä tarkistamaan koneelta, kun vastaus ei ollut vielä siihen mennessä tullut. Hoitaja palasi takaisin hymyssä suin. " Onneksi olkoon, olet raskaana." Minä häkellyin ja kysyin hölmönä et onko se ihan varmaa?
Oli se. Olin raskaana ja minulle ei voitu toimenpidettä suorittaa. Kävin vielä lääkärin juttusilla ja hän antoi minulle ohjeet miten saan itse rauhoitettua tykytyksiä ilman lääkkeitä. Pääsinkin siis kotiin. Olin onnesta soikea ja tietenkin tuolloin naivisti ensi kertaa raskaana etteihän 12raskausviikon jälkeen voi mitään pahaa tapahtua.
Raskaus itsessään sujui normaalisti. Kävin normaalit neuvolakäynnit ja en käynyt kuin kaksi kertaa ultrassa Keskussairaalassa. Sitten tuli PääsiäisSunnuntai 2011. Olin tuolloin 32 viikolla raskaana. Tämä oli silloinkin noloa kertoa ja on sitä nyttenkin. Harrastimme sitä kauneinta asiaa kahden ihmisen välillä, kun kesken kaiken käy poksahdus ja hirveä veri ryöppy pitkin lakanoita.
Tottakai siinä hätäännyttii kumpiki, mut vauva liikkui mahassa normaalisti eikä alkanut heti supistaa. Mies lähti lämmittämään saunaa, kun ei meillä silloin ollut muuta peseytymispaikkaa, jotta voidaan lähteä sairaalaan. No ei mennyt kauaa kun lapsivedet lorotteli pitkin lattioita. Mies ei ollut ottanut kännykkää mukaansa, joten kävelin tuon vajaan 200metriä saunalle kertoakseni et nyt tarvii varmaa soitella sairaalaan vähän toimintaohjeita.
Mieheni soitti, koska olin tässä kohtaa lievässä sokki tilassa. Saimme selkeät toiminta ohjeet, minä kylkiasentoon ja soitto hätäkeskukseen ja ambulanssilla sairaalaan.
Meni vajaa puoltuntia kun palolaitoksen autoja tuli pari kappaletta täydessä miehityksessä ja perässä ambulanssi. Kysely tulvaa, minun elintoimintojen tarkkailua jne. Eiku ampparin kyytiin ja menoksi. Mies tulisi omalla autolla perässä.
Kun pääsimme sairaalaan olin aivan varma, että sinä päivänä se lapsi syntyy. Lääkäri ultrasi pitkän tovin, mutta sillä hetkellä ei lapsella näyttänyt olevan hätää. Minut siirrettiin synnytyssaliin estolääkitystä saamaan ja tarkkailuun. Supistuksia oli alkanut tulla ampparin kyydissä, ei mitään kivuliaita. Olin auennutkin jo kuuteen senttiin joten sairaalaan oli jäätävä, vaikka sillä erää supistukset rauhoittui. Parin vuorokauden tarkkailun jälkeen minut siirrettiin osastolle. Siellä sitten haudoin tuota pojan taimea kaksi pitkää viikkoa. Enkä olisi saanut liikkua muutakuin vessaan, en edes aina sinnekkään. Olin saanut tulo päivänä ja sitten seuraavana päivänä lapsen keuhkojen kypsytys piikit.
Kun rv 34 täyttyi, minulle annettiin lupa liikkua. Pois pääsisin vasta kun tiedetään pysyykö lapsi sisällä. Samana päivänä lääkäri ultrasi minua kahteen otteeseen ja oli selkeästi huolissaan. Kasvu oli pysähtynyt. Sikiö ei ollut tuona kahtena viikkona enää kasvanut ja oli selkeästi liian pieni viikkoihin nähden.
Liikuskelin ja seuraavana päivänä kun olin käynyt pienellä kävelyllä.Palasin osastolle niin lapsivettä lirahti hieman ja supistuksiä alkoi tulla. Olin seitsemän senttiä auki ja kaulakanavaa ei ollut enää jäljellä. Kello oli tuolloin kahden paikkeilla iltapäivällä. Kätilöt soittivat miehelle, että olisi isän aika lähteä tulemaan sairaalaan.
Kävelin itse synnytyssaliin nauraen, ai et nytkö sitä muka synnytetään en ollut kipeä vieläkään tuossa vaiheessa ja oikeastaan kunnolla ei tehnyt kipeää kuin vasta ponnistusvaiheen alkaessa. Kätilötkin ihmettelivät, että miten voin olla noin kivuton vielä tässäkin vaiheessa kun synnytys on jo käynnissä.
Supistuksia tuli ja meni, olin oksitosiini tipassa, jotta vauvan ei tarvitsisi kauaa olla enää stressi tilassa. Vaikken ollut kovin kipeä, niin olin väsynyt odottamiseen ja olinhan ollut kaksiviikkoa vuoteessa.
Puoli kahdeksalta illalla kätilö tuli ja kertoi lisäävänsä viimeisen kerran oksitosiini annosta. Mikäli nyt ei homma etene ( olin tuolloin edelleen vain 8senttiä auki . Olimme jummanneet monta tuntia tuossa samassa sentti luvussa supistuksista huolimatta.) joutuisin sektioon. He pelkäsivät, ettei vauva jaksa enää kovin kauaa rääkkiä. Vaikka ei missään vaiheessa ollut tullu sykkeen laskuja. Kätilö lisäsi annosta.
Eikä mennyt kuin muutama minuutti, niin aivan hirveä paukaus kävi sisälläni ja se sattui. Silloin pyysin, et oisko jotain antaa kipuun. Kätilö tuumasi, et ottanu sillo ku tarjottii ja nyt on myöhästä vauva syntyy nyt. Muistan kun hetken aikaa huusin kun hinaaja, mutta silloin vanhempi kokenut kätilö tuli pääpuoleeni puhumaan. Hän tarttui minua olkapäistä ja puhui minulle rauhallisella äänellä. Hanna kokoa itsesi ja keskity ponnistamiseen. Niin minä hiljenin ja ponnistelin. Keskityin niin kovin, että tarvitsin täyden hiljaisuuden ja tiuskasin jossain vaiheessa kätilöille, "Nyt hiljaa". Muutamalla työnnöllä poika syntyi. Meidän pieni rääpäle. Poika avasi ääni jänteensä heti. Tuossa vaiheessa oli sali täyttynyt Vastasyntyneiden tehon hoitajista, neontologian erikoislääri, lastenlääkäri ja vielä synnytyspuolen lääkärikin oli paikalla. Ehdin nähdä mies kalleudet, et poika se on ja nopeasti kapaloon käärityn naaman, joka vietiin heti pois. Nuori komea mieslääkäri, tuli onnitteleemaan ja kertoi, että pojalla ei näyttäisi olevan hätään, mutta koska on niin pieni hänet viedään kaappiin lämmittelemään.
Tiemme erkani siis heti synnytyksen jälkeen. Poika oli syntyessään hieman reilu 1800g ja 38cm pitkä. Hän hengitti itse, ilman lisähappea tai muutakaan hegitystuen tarvetta.
Kaksi viikkoa vierähti vastasyntyneiden teholla. Pojalla diagnosoitiin synnynnäinen sydänvika, joka vielä tuolloin vaikutti siltä, että joutuisimme Lastenklinikalle Helsinkiin operoitavaksi. Minua kehotettiin henkisesti valmistautumaan mahdolliseen siirtoon Helsinkiin ambulanssilla siirtokehdon kanssa. Onneksi tuota reissua ei silloin tarvinnut eikä vielä tänäkään päivänä ole tarvinnut tehdä.
Poika oli pariin otteeseen sinivalohoidossa. Bilirubiini arvoa seurattiin päivittäin ja jos olin aamu syötöllä jo sairaalassa. Eli klo:8 aikaan. Täytin jo rutiinilla tutkimushansikkaan lämpösellä vedellä ja asetin sen jalkapohjaa lämmittämään verikokeen ottoa varten.
Nenämahaletku aiheutti varsinaista päänvaivaa poitsu repi moneen otteesen letkun pois ja monta kertaa se laitettiin takasin. Paras saldo taisi olla ensimmäisenä elinpäivänä minun sylissäni neljään kertaan peräkkäin. Nenis oliki melkein kotiutumiseen saakka. Koska poika ei jaksanut syödä itse kaikkea ja pitkään avoimena pysynyt ductus verotti voimia.
Kerran Trombosyytit laskivat alas alle 200. Arvo kuitenkin korjaantui itsestään, en ainakaan muista että tähän olisi mitään annettu.
Antibiootti tippa oli ekat 3vrk. Glukoosi tippa oli pari vrk. Sitä yritettiin aina välillä purkaa, mutta on yleistä ettei nämä pienet pysty pitää sokereitaan oikeissa arvoissa.
Pojan kotiutumis edellytykset oli 2kg täyttyminen ja maito annosten syöminen kokonaan pullosta tai rinnalta. Enimmäkseen annoin omaa maitoani lypsettynä pullosta, koska se ei vienyt pojalta niin paljon voimia kuin rinnalla olo.
Pelkäsin etten saa poikaa kotio koskaan. Vaikka kaiki oli kyllä todella hyvin, kun ei tullut apnea kohtauksia eikä mitään muutakaan hälyttävää. Silloin kuin paino putosi 1,5kg olin huolissani. Jaksaako hän kasvaa ja kuinka sydän reagoi asiaan. En valmistellut kotona laisinkaan vauvan tuloa. Mitään ei ollu valmiina. Kun sain eräänä Perjantai aamuna tietää, että poika olisi kotiin lähtö kunnossa niin hoidin vain yhden syötön. Lähdin kotio laittamaan sänkyä vaatekaupan kautta, kun ei sirolle pojalle olisi käyny äippäpakkauksen isot 50cm. Babystylesta löysin sopivia Name it merkkisiä siroja vaatteita.
Poika tuli kotio kahden viikon sairaalassa olon jälkeen, tuon ajan mamma ajeli kodin ja sairaalan väliä. Autoon kertyi kilometrejä ja mamma oli puhki. Siitä alkoi meidän perhe arki.
Aloitan esikoisesta.
On Lokakuu 2010. Olen jättänyt pillerit pois kesällä. Minulla oli alkuvuodesta aika pahoja sydämen tiheälyöntisyys kohtauksia. Minulla oli tuolloin syksyllä aika Eft tutkimuksiin Kuopionyliopistolliseen sairaalaan. En enää muista tarkkaa päivää, mutta sinä aamuna oli satanut ensilumi. Mieheni lähti viemään minua kohti Kuopiota. Tajusin, että minullahan pitäisi olla kuukautiset. Mitään niihin viittaava ei kuitenkaan ollut. Koska tiesin, että tutkimuksessa altistuisin röntgensäteille. Soitin matkalta osastolle ja he pyysivät minut käymään labrassa verikokeessa josta mittaisivat Hcg-pitoisuuden.
Saavuin osastolle ja minua alettiin valmistelemaan tulevaan operaatioon. Oli aamupäivä, mutta toimenpide suoritettaisiin vasta alkuillasta. Minua pelotti ihan hirveästi, sillä minuun tultaisiin työntämään nivusesta tähystin laskimoa pitkin sydämeen. Kello raksutti eteenpäin. Tuli aika lähteä leikkaussaliin, kysyin vielä onko verikokeen tulos tullut. Minut olikin päätetty operoida vasta viimeisenä, sillä piti saada varmuus asialle. Huoneessa oli toinen potilas, keski-ikäinen naishenkilö Nurmeksesta. Hoitaja lähti vielä tarkistamaan koneelta, kun vastaus ei ollut vielä siihen mennessä tullut. Hoitaja palasi takaisin hymyssä suin. " Onneksi olkoon, olet raskaana." Minä häkellyin ja kysyin hölmönä et onko se ihan varmaa?
Oli se. Olin raskaana ja minulle ei voitu toimenpidettä suorittaa. Kävin vielä lääkärin juttusilla ja hän antoi minulle ohjeet miten saan itse rauhoitettua tykytyksiä ilman lääkkeitä. Pääsinkin siis kotiin. Olin onnesta soikea ja tietenkin tuolloin naivisti ensi kertaa raskaana etteihän 12raskausviikon jälkeen voi mitään pahaa tapahtua.
Raskaus itsessään sujui normaalisti. Kävin normaalit neuvolakäynnit ja en käynyt kuin kaksi kertaa ultrassa Keskussairaalassa. Sitten tuli PääsiäisSunnuntai 2011. Olin tuolloin 32 viikolla raskaana. Tämä oli silloinkin noloa kertoa ja on sitä nyttenkin. Harrastimme sitä kauneinta asiaa kahden ihmisen välillä, kun kesken kaiken käy poksahdus ja hirveä veri ryöppy pitkin lakanoita.
Tottakai siinä hätäännyttii kumpiki, mut vauva liikkui mahassa normaalisti eikä alkanut heti supistaa. Mies lähti lämmittämään saunaa, kun ei meillä silloin ollut muuta peseytymispaikkaa, jotta voidaan lähteä sairaalaan. No ei mennyt kauaa kun lapsivedet lorotteli pitkin lattioita. Mies ei ollut ottanut kännykkää mukaansa, joten kävelin tuon vajaan 200metriä saunalle kertoakseni et nyt tarvii varmaa soitella sairaalaan vähän toimintaohjeita.
Mieheni soitti, koska olin tässä kohtaa lievässä sokki tilassa. Saimme selkeät toiminta ohjeet, minä kylkiasentoon ja soitto hätäkeskukseen ja ambulanssilla sairaalaan.
Meni vajaa puoltuntia kun palolaitoksen autoja tuli pari kappaletta täydessä miehityksessä ja perässä ambulanssi. Kysely tulvaa, minun elintoimintojen tarkkailua jne. Eiku ampparin kyytiin ja menoksi. Mies tulisi omalla autolla perässä.
Kun pääsimme sairaalaan olin aivan varma, että sinä päivänä se lapsi syntyy. Lääkäri ultrasi pitkän tovin, mutta sillä hetkellä ei lapsella näyttänyt olevan hätää. Minut siirrettiin synnytyssaliin estolääkitystä saamaan ja tarkkailuun. Supistuksia oli alkanut tulla ampparin kyydissä, ei mitään kivuliaita. Olin auennutkin jo kuuteen senttiin joten sairaalaan oli jäätävä, vaikka sillä erää supistukset rauhoittui. Parin vuorokauden tarkkailun jälkeen minut siirrettiin osastolle. Siellä sitten haudoin tuota pojan taimea kaksi pitkää viikkoa. Enkä olisi saanut liikkua muutakuin vessaan, en edes aina sinnekkään. Olin saanut tulo päivänä ja sitten seuraavana päivänä lapsen keuhkojen kypsytys piikit.
Kun rv 34 täyttyi, minulle annettiin lupa liikkua. Pois pääsisin vasta kun tiedetään pysyykö lapsi sisällä. Samana päivänä lääkäri ultrasi minua kahteen otteeseen ja oli selkeästi huolissaan. Kasvu oli pysähtynyt. Sikiö ei ollut tuona kahtena viikkona enää kasvanut ja oli selkeästi liian pieni viikkoihin nähden.
Liikuskelin ja seuraavana päivänä kun olin käynyt pienellä kävelyllä.Palasin osastolle niin lapsivettä lirahti hieman ja supistuksiä alkoi tulla. Olin seitsemän senttiä auki ja kaulakanavaa ei ollut enää jäljellä. Kello oli tuolloin kahden paikkeilla iltapäivällä. Kätilöt soittivat miehelle, että olisi isän aika lähteä tulemaan sairaalaan.
Kävelin itse synnytyssaliin nauraen, ai et nytkö sitä muka synnytetään en ollut kipeä vieläkään tuossa vaiheessa ja oikeastaan kunnolla ei tehnyt kipeää kuin vasta ponnistusvaiheen alkaessa. Kätilötkin ihmettelivät, että miten voin olla noin kivuton vielä tässäkin vaiheessa kun synnytys on jo käynnissä.
Supistuksia tuli ja meni, olin oksitosiini tipassa, jotta vauvan ei tarvitsisi kauaa olla enää stressi tilassa. Vaikken ollut kovin kipeä, niin olin väsynyt odottamiseen ja olinhan ollut kaksiviikkoa vuoteessa.
Puoli kahdeksalta illalla kätilö tuli ja kertoi lisäävänsä viimeisen kerran oksitosiini annosta. Mikäli nyt ei homma etene ( olin tuolloin edelleen vain 8senttiä auki . Olimme jummanneet monta tuntia tuossa samassa sentti luvussa supistuksista huolimatta.) joutuisin sektioon. He pelkäsivät, ettei vauva jaksa enää kovin kauaa rääkkiä. Vaikka ei missään vaiheessa ollut tullu sykkeen laskuja. Kätilö lisäsi annosta.
Eikä mennyt kuin muutama minuutti, niin aivan hirveä paukaus kävi sisälläni ja se sattui. Silloin pyysin, et oisko jotain antaa kipuun. Kätilö tuumasi, et ottanu sillo ku tarjottii ja nyt on myöhästä vauva syntyy nyt. Muistan kun hetken aikaa huusin kun hinaaja, mutta silloin vanhempi kokenut kätilö tuli pääpuoleeni puhumaan. Hän tarttui minua olkapäistä ja puhui minulle rauhallisella äänellä. Hanna kokoa itsesi ja keskity ponnistamiseen. Niin minä hiljenin ja ponnistelin. Keskityin niin kovin, että tarvitsin täyden hiljaisuuden ja tiuskasin jossain vaiheessa kätilöille, "Nyt hiljaa". Muutamalla työnnöllä poika syntyi. Meidän pieni rääpäle. Poika avasi ääni jänteensä heti. Tuossa vaiheessa oli sali täyttynyt Vastasyntyneiden tehon hoitajista, neontologian erikoislääri, lastenlääkäri ja vielä synnytyspuolen lääkärikin oli paikalla. Ehdin nähdä mies kalleudet, et poika se on ja nopeasti kapaloon käärityn naaman, joka vietiin heti pois. Nuori komea mieslääkäri, tuli onnitteleemaan ja kertoi, että pojalla ei näyttäisi olevan hätään, mutta koska on niin pieni hänet viedään kaappiin lämmittelemään.
Tiemme erkani siis heti synnytyksen jälkeen. Poika oli syntyessään hieman reilu 1800g ja 38cm pitkä. Hän hengitti itse, ilman lisähappea tai muutakaan hegitystuen tarvetta.
Kaksi viikkoa vierähti vastasyntyneiden teholla. Pojalla diagnosoitiin synnynnäinen sydänvika, joka vielä tuolloin vaikutti siltä, että joutuisimme Lastenklinikalle Helsinkiin operoitavaksi. Minua kehotettiin henkisesti valmistautumaan mahdolliseen siirtoon Helsinkiin ambulanssilla siirtokehdon kanssa. Onneksi tuota reissua ei silloin tarvinnut eikä vielä tänäkään päivänä ole tarvinnut tehdä.
Poika oli pariin otteeseen sinivalohoidossa. Bilirubiini arvoa seurattiin päivittäin ja jos olin aamu syötöllä jo sairaalassa. Eli klo:8 aikaan. Täytin jo rutiinilla tutkimushansikkaan lämpösellä vedellä ja asetin sen jalkapohjaa lämmittämään verikokeen ottoa varten.
Nenämahaletku aiheutti varsinaista päänvaivaa poitsu repi moneen otteesen letkun pois ja monta kertaa se laitettiin takasin. Paras saldo taisi olla ensimmäisenä elinpäivänä minun sylissäni neljään kertaan peräkkäin. Nenis oliki melkein kotiutumiseen saakka. Koska poika ei jaksanut syödä itse kaikkea ja pitkään avoimena pysynyt ductus verotti voimia.
Kerran Trombosyytit laskivat alas alle 200. Arvo kuitenkin korjaantui itsestään, en ainakaan muista että tähän olisi mitään annettu.
Antibiootti tippa oli ekat 3vrk. Glukoosi tippa oli pari vrk. Sitä yritettiin aina välillä purkaa, mutta on yleistä ettei nämä pienet pysty pitää sokereitaan oikeissa arvoissa.
Pojan kotiutumis edellytykset oli 2kg täyttyminen ja maito annosten syöminen kokonaan pullosta tai rinnalta. Enimmäkseen annoin omaa maitoani lypsettynä pullosta, koska se ei vienyt pojalta niin paljon voimia kuin rinnalla olo.
Pelkäsin etten saa poikaa kotio koskaan. Vaikka kaiki oli kyllä todella hyvin, kun ei tullut apnea kohtauksia eikä mitään muutakaan hälyttävää. Silloin kuin paino putosi 1,5kg olin huolissani. Jaksaako hän kasvaa ja kuinka sydän reagoi asiaan. En valmistellut kotona laisinkaan vauvan tuloa. Mitään ei ollu valmiina. Kun sain eräänä Perjantai aamuna tietää, että poika olisi kotiin lähtö kunnossa niin hoidin vain yhden syötön. Lähdin kotio laittamaan sänkyä vaatekaupan kautta, kun ei sirolle pojalle olisi käyny äippäpakkauksen isot 50cm. Babystylesta löysin sopivia Name it merkkisiä siroja vaatteita.
Poika tuli kotio kahden viikon sairaalassa olon jälkeen, tuon ajan mamma ajeli kodin ja sairaalan väliä. Autoon kertyi kilometrejä ja mamma oli puhki. Siitä alkoi meidän perhe arki.
torstai 15. lokakuuta 2015
Tänään olisit puolivuotias
" Valitettavasti hän on menehtynyt." Elämäni kauheimmista sanoista on kulunut 6 kuukautta. Silloin en uskonut, että elämä jatkuu, huominen tulee ja aurinko nousee. Oma maailmani romahti silloin totaallisesti. Eikä se vieläkään ole täysin ehyt,eikä sinun osaltasi tule enää koskaan olemaankaan. Monen moista on tapahtunut tuon lauseen jälkeen. Kaikki ne tunteet, ilosta, haluun kuolla itsekkin pois. Ovat muuttaneet minua, ne ovat kasvattaneet ja karaisseet. En ole sama ihminen kuin puoli tuntia ennen tuon lauseen kuulemista.
Meillä kotona on tapahtunut paljon, remppa projekteissa ja mielen syövereissä. On ollut aivan pakottava tarve saatte uusi lapsi alulle. Ollaan lopetettu yrittäminen ja nyt taas kun uudet polut ovat alkaneet kajastamaan valoa. Yritämme jälleen. Äiti ja Isi aloittavat Lokakuun lopussa, puolitoista vuotisen opiskelu rupeaman liittyen tuotantoeläimiin. Äiti tekee toistaiseksi 4-H:lla kotiaputyötä. Muutamana päivänä viikossa, olen ottanut sen hermoloman kannalta.
En tosin suhtaudu uuteen mahdolliseen raskauteen mitenkään kauhean yltiöpositiivisin mielin. Puhunkin aina " jos me vielä saadaan elävä vauva." Paino sanalla JOS. Haluamme kumpikin kovasti elävää vauvaa. Emmekä usko, että raskautuminen on se ongelma. Vaan kaikki muu sen positiivisen raskaustestin jälkeen vasta vaikeaa onkin. Sen olen päättänyt, etten himmaile ihan heti alussa. Se ei ole sen arvoista, eipä viimeksikään tuottanut toivottua lopputulosta.
Kun näen raskaana olevia, tai näen somessa jonkun onnittelevan jotakuta raskaudesta tai perheenlisäyksestä. Puukkoa käännetään haavassa niin, että oksettaa. Eihän se minulta ole pois. Tekisi vaan mieli huutaa, et älä ole niin naivi ja varma, että saat sen toukan mahastasi elävänä ulos. Kuulostaa kamalalta, mutta niin se vain on. En kestä sitä yltiöpositiivista asennetta etteihän 12 raskausviikon jälkeen voi mitään tapahtua. Ai ei vai? Sen jälkeen vasta voi tapahtuakkin.
Itse yhden alkuraskauden keskenmenon kokeneena.Alkuraskauden keskenmeno EI todellakaan ollut niin kova pala purtavaksi kuin Saanan kuolema. Painitaan aivan eri sarjassa. Se klöntti mikä silloin rv 8 tuli ulos oli kaukana mini vauvasta, lähinnä se muistutti jotain liskoa ilman raajoja. Saana taas oli aivan vauvan näköinen, ei tietenkään mikään iso kun syntyi rv 24 (600g). Kuitenkin ihan vauvana näköinen ja elinkelpoinen yksilö. Toki ajattelen alusta alkaen, että mahassani on ihmisen alku ja jolla on ihan täysi oikeus elämään. Lääketieteellisesti alle 22 rv ei katsota elinkelpoiseksi ja kuulemani mukaan aktiivinen hoitoraja ainakin Kys.sissä on tuo 24rv. Näin ollen en surrut silloin enkä sure nytkään sitä ihmisen alkua joka silloin rv 8 tuli kesken ulos. Siinä oli jotain vikaa, kun olis sillä pitänyt ne raajan aihiot olla, mutta eipä ollu. Ajattelin silloin et parempi näin, että luonto hoiti asian.
Saanaa suren, hän olisi voinut nykylääketieteen keinoin selvitä ja hänen hyväkseen olisi tehty kaikki mahdollinen. Tiedän, että matka olisi varmasti ollut pitkä ja kivinen ja eikä siitä välttämättä oltaisi selvitty ilman pysyviä vaurioita. Hänelle olisi kuitenkin kuulunut se mahdollisuus. Saada edes yrittää elää kohdun ulkopuolella. Hän ei saanut sitä mahdollisuutta ja se sattuu minuun äitinä aivan kauheasti. Miksi meidän tytöllä ei ollut oikeutta elää? Miksi meille kävi näin? Miksi meidän elämässä sattuu paljon ISOJA negatiivisia juttuja ? Minkä takia menneisyyden haamut syyttävät minua asioista mitkä eivät pohjimmiltaan ole minun syytäni?
Löysin silloin kuolemasi jälkeen sen hirveän pitkän muistorunon. Jossa sanotaan että sinä opetin minulle jotakin. Opetit minulle elämästä paljon, ei ole meidän omissa käsissämme kenenkä oikeus tämä elämä on ja millainen meidän elämämme on. Teemme kyllä valintoja, mutta emme pysty itse vaikuttammaan mitä ne valinnat tuovat tullessaan. Minä olen oppinut olematta liian kiltti. Minun ei tarvitse mielistellä ketään. Jos en kelpaa ihmisille sellaisena kuin olen, omine valintoineni ja sillä elämän sisällöllä mitä minulla on. Näytän ulko-ovea. Silloin henkilöt eivät kuulu elämääni.
Yhdestä valinnasta olen äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen. Uskalsin Saana lähteä isäsi matkaan. Se tie ei ole ollut helppo ja kovin kivinenkin se on ollut. Olen kuitenkin saanut pitää kädestä ihmistä, joka jaksaa kantaa minua niinä huonoina hetkinä. Haluamme ja jaksamme tukea toisiamme. Isäsi on saanut uuden mahdollisuudeen elää omana itsenään. Vailla painetta siitä ettei kelpaa sellaisena kuin on. On hänessä omat vikansa niinkuin on minussakin. Niistä huolimatta, en voisi parempaa kumppania löytää. Meillä on myös yksi yhteinen asia, jonka vain me kaksi olemme kokeneet. Olemme saaneet pitää enkeliä sylissä. Meidän pientä enkeliä. Sitä en pystyisi kenenkään muun kanssa jakamaan.
Tänään voin huokaista syvään, olen selvinnyt puolesta vuodesta. 6kk sitten en uskonnut enää seuraavan aamun tulevan. Sydämeni huutaa kuitenkin ikävää, ehdit saada jo paikkani sydämessäni ja se aukko huutaa tyhjyyttään loppuelämäni.
`Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan. Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.`
- Johanna Kurkela Prinsessalle
Rakkaudella Äiti
Meillä kotona on tapahtunut paljon, remppa projekteissa ja mielen syövereissä. On ollut aivan pakottava tarve saatte uusi lapsi alulle. Ollaan lopetettu yrittäminen ja nyt taas kun uudet polut ovat alkaneet kajastamaan valoa. Yritämme jälleen. Äiti ja Isi aloittavat Lokakuun lopussa, puolitoista vuotisen opiskelu rupeaman liittyen tuotantoeläimiin. Äiti tekee toistaiseksi 4-H:lla kotiaputyötä. Muutamana päivänä viikossa, olen ottanut sen hermoloman kannalta.
En tosin suhtaudu uuteen mahdolliseen raskauteen mitenkään kauhean yltiöpositiivisin mielin. Puhunkin aina " jos me vielä saadaan elävä vauva." Paino sanalla JOS. Haluamme kumpikin kovasti elävää vauvaa. Emmekä usko, että raskautuminen on se ongelma. Vaan kaikki muu sen positiivisen raskaustestin jälkeen vasta vaikeaa onkin. Sen olen päättänyt, etten himmaile ihan heti alussa. Se ei ole sen arvoista, eipä viimeksikään tuottanut toivottua lopputulosta.
Kun näen raskaana olevia, tai näen somessa jonkun onnittelevan jotakuta raskaudesta tai perheenlisäyksestä. Puukkoa käännetään haavassa niin, että oksettaa. Eihän se minulta ole pois. Tekisi vaan mieli huutaa, et älä ole niin naivi ja varma, että saat sen toukan mahastasi elävänä ulos. Kuulostaa kamalalta, mutta niin se vain on. En kestä sitä yltiöpositiivista asennetta etteihän 12 raskausviikon jälkeen voi mitään tapahtua. Ai ei vai? Sen jälkeen vasta voi tapahtuakkin.
Itse yhden alkuraskauden keskenmenon kokeneena.Alkuraskauden keskenmeno EI todellakaan ollut niin kova pala purtavaksi kuin Saanan kuolema. Painitaan aivan eri sarjassa. Se klöntti mikä silloin rv 8 tuli ulos oli kaukana mini vauvasta, lähinnä se muistutti jotain liskoa ilman raajoja. Saana taas oli aivan vauvan näköinen, ei tietenkään mikään iso kun syntyi rv 24 (600g). Kuitenkin ihan vauvana näköinen ja elinkelpoinen yksilö. Toki ajattelen alusta alkaen, että mahassani on ihmisen alku ja jolla on ihan täysi oikeus elämään. Lääketieteellisesti alle 22 rv ei katsota elinkelpoiseksi ja kuulemani mukaan aktiivinen hoitoraja ainakin Kys.sissä on tuo 24rv. Näin ollen en surrut silloin enkä sure nytkään sitä ihmisen alkua joka silloin rv 8 tuli kesken ulos. Siinä oli jotain vikaa, kun olis sillä pitänyt ne raajan aihiot olla, mutta eipä ollu. Ajattelin silloin et parempi näin, että luonto hoiti asian.
Saanaa suren, hän olisi voinut nykylääketieteen keinoin selvitä ja hänen hyväkseen olisi tehty kaikki mahdollinen. Tiedän, että matka olisi varmasti ollut pitkä ja kivinen ja eikä siitä välttämättä oltaisi selvitty ilman pysyviä vaurioita. Hänelle olisi kuitenkin kuulunut se mahdollisuus. Saada edes yrittää elää kohdun ulkopuolella. Hän ei saanut sitä mahdollisuutta ja se sattuu minuun äitinä aivan kauheasti. Miksi meidän tytöllä ei ollut oikeutta elää? Miksi meille kävi näin? Miksi meidän elämässä sattuu paljon ISOJA negatiivisia juttuja ? Minkä takia menneisyyden haamut syyttävät minua asioista mitkä eivät pohjimmiltaan ole minun syytäni?
Löysin silloin kuolemasi jälkeen sen hirveän pitkän muistorunon. Jossa sanotaan että sinä opetin minulle jotakin. Opetit minulle elämästä paljon, ei ole meidän omissa käsissämme kenenkä oikeus tämä elämä on ja millainen meidän elämämme on. Teemme kyllä valintoja, mutta emme pysty itse vaikuttammaan mitä ne valinnat tuovat tullessaan. Minä olen oppinut olematta liian kiltti. Minun ei tarvitse mielistellä ketään. Jos en kelpaa ihmisille sellaisena kuin olen, omine valintoineni ja sillä elämän sisällöllä mitä minulla on. Näytän ulko-ovea. Silloin henkilöt eivät kuulu elämääni.
Yhdestä valinnasta olen äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen. Uskalsin Saana lähteä isäsi matkaan. Se tie ei ole ollut helppo ja kovin kivinenkin se on ollut. Olen kuitenkin saanut pitää kädestä ihmistä, joka jaksaa kantaa minua niinä huonoina hetkinä. Haluamme ja jaksamme tukea toisiamme. Isäsi on saanut uuden mahdollisuudeen elää omana itsenään. Vailla painetta siitä ettei kelpaa sellaisena kuin on. On hänessä omat vikansa niinkuin on minussakin. Niistä huolimatta, en voisi parempaa kumppania löytää. Meillä on myös yksi yhteinen asia, jonka vain me kaksi olemme kokeneet. Olemme saaneet pitää enkeliä sylissä. Meidän pientä enkeliä. Sitä en pystyisi kenenkään muun kanssa jakamaan.
Tänään voin huokaista syvään, olen selvinnyt puolesta vuodesta. 6kk sitten en uskonnut enää seuraavan aamun tulevan. Sydämeni huutaa kuitenkin ikävää, ehdit saada jo paikkani sydämessäni ja se aukko huutaa tyhjyyttään loppuelämäni.
`Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan. Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.`
- Johanna Kurkela Prinsessalle
Rakkaudella Äiti
perjantai 25. syyskuuta 2015
Syliin mustan maan
Koko kesä siinä meni. Ei ennätetty, ei haluttu, ei tullut oikeaa hetkeä. Puu istutetaan sitten ens kesänä, samalla kun veljillekkin istutetaan puut. Maalliset jäänteesi on haudattu kotio. Paikkaan jossa olet aina lähellä, tietyllä tapaa " fyysisestikkin". Meillä kaikilla on ikävä, veljillä, isällä ja äidillä.
Kunpa olisit saanut elää kanssamme. Kukaan ei koskaan korvaa sinua, kukaan ei voi sun paikkaa ottaa. Olet aina pikkusisko, äidin ja isän musertunut unelma. Jonain päivänä nähdään, ainakin haluamme uskoa niin.
"Tiedän, että sinäkin halusit olla osa meitä. Olla rakastettu, pieni ja avuton. Minäkin haluaisin sinua rakastaa, pitää pientä. Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi. Keneksi olisit kasvanut, keneksi minut muuttanut? En saanut sinua pitää, en käsissäni. Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös, suoraan sinun haituvapeitteellesi. Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä; luopumisen tuskan, surun syvän."
tiistai 15. syyskuuta 2015
5 kk elettyä elämää
Syksy saapuu, puista putoilee keltaisia lehtiä. Tänä vuonna minusta tuntuu, että kesä saisi jatkua vielä. Vielä hetken aikaa, aika saisi pysähtyä ettei kuukausia tulisi lisää. Niitä väistämättä tulee lisää, ennenkuin huomaankaan on kulunut vuosi.
Minun on ikävä. Kaipaan jotain sellaista, ketä en vielä oppinut tuntemaan kunnolla. Sain nähdä, mutta se mitä näin oli vain tyhjä kuori. Sinä olit jo poissa. Olet ollut poissa 5kk. Näenkö sinua koskaan enää ? Kaipaus ja ikävä pusertavat rintaani, silmä kulmat kostuvat. En kuitenkaan purskahda kyyneliin heti. Kykenen ajattelemaan sinua ilman, että vaivun siihen pimeään tunteeseen missä ei ole valoa.
Kunpa saisin sinut takaisin, rakas tyttäreni. Edes hetkeksi. Edes viideksi minuutiksi.
Elämä jatkuu, se vyöryy väistämättä eteenpäin. Mikä tarkoitus tällä on? Miksi juuri meidän tyttö kasvatti siivet? Minkä takia ennen läheiset ihmiset ovat hylänneet? Silloin kun olisimme tarvinneet eniten läheisten ihmisten tukea osa kaikkosi. Iäksikö, ken tietää.
Aivan kuin yllemme olisi puettu viitta, joka ei näy, mutta ilmeisesti karkoittaa ihmisiä.
Olen muuttunut. En jaksa enää murehtia pikku jutuista, en suunnittele elämää vuosiksi eteenpäin. Elän tässä ja nyt. Materia ei ole minulle enää niin tärkeää. Yhtä vaurattomina täältä lähdetään, mitään et mukaasi saa. Kuitenkin kliseinen sanonta. Mistä tahdot, että sinut muistetaan? On saanut sisällön. Haluan, että minut muistetaan siitä vaikkei elämäni ollut helppoa, kannoin suurinta surua mitä äiti voi kantaa. Selvisin. Jaksoin silti elää ja katsoa huomiseen.
Minun on ikävä. Kaipaan jotain sellaista, ketä en vielä oppinut tuntemaan kunnolla. Sain nähdä, mutta se mitä näin oli vain tyhjä kuori. Sinä olit jo poissa. Olet ollut poissa 5kk. Näenkö sinua koskaan enää ? Kaipaus ja ikävä pusertavat rintaani, silmä kulmat kostuvat. En kuitenkaan purskahda kyyneliin heti. Kykenen ajattelemaan sinua ilman, että vaivun siihen pimeään tunteeseen missä ei ole valoa.
Kunpa saisin sinut takaisin, rakas tyttäreni. Edes hetkeksi. Edes viideksi minuutiksi.
Elämä jatkuu, se vyöryy väistämättä eteenpäin. Mikä tarkoitus tällä on? Miksi juuri meidän tyttö kasvatti siivet? Minkä takia ennen läheiset ihmiset ovat hylänneet? Silloin kun olisimme tarvinneet eniten läheisten ihmisten tukea osa kaikkosi. Iäksikö, ken tietää.
Aivan kuin yllemme olisi puettu viitta, joka ei näy, mutta ilmeisesti karkoittaa ihmisiä.
Olen muuttunut. En jaksa enää murehtia pikku jutuista, en suunnittele elämää vuosiksi eteenpäin. Elän tässä ja nyt. Materia ei ole minulle enää niin tärkeää. Yhtä vaurattomina täältä lähdetään, mitään et mukaasi saa. Kuitenkin kliseinen sanonta. Mistä tahdot, että sinut muistetaan? On saanut sisällön. Haluan, että minut muistetaan siitä vaikkei elämäni ollut helppoa, kannoin suurinta surua mitä äiti voi kantaa. Selvisin. Jaksoin silti elää ja katsoa huomiseen.
torstai 27. elokuuta 2015
Syyllisyyden tunto
Valvoin viime yönä monta tuntia. Tyttö pyöri mielessäni, kuolemaa edeltäneet tapahtumat pyörivät mielessäni. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisinko voinut omalla toiminnallani pelastaa sinut? Mitä jos hoitaja olisi kertonut sykkeen laskusta tai miksi ihmeessä en pyytänyt tarkistamaan vauvan vointia ennen siirtoa.? Oletin toki, että hoitaja on kertonut sykkeen laskusta. Todellisuudessa sitä ei ollu merkattu edes mihinkään.
Itkin ja mietin miten olisin saanut asiat menemään toisin. Todellisuudessa, vaikka ahdinkosi olisi huomattu. Olimme väärässä Sairaalassa. Miksi minua ei siirretty aiemmin Kys:siin kun tilanne oli vielä rauhallinen? Et olisi varmaankaan selvinnyt siirrosta Jyväskylän ja Kuopion välillä eikä tilaasi olisi saatu vakaantumaan Jyväskylässä ja olisit varmaankin kuollut lääkäreiden käsiin.
Kelasin tapahtumia moneen kertaan päässäni. Näin syntymäsi, muistelin sitä hetkeä kun sain sinut syliini. Olit lämmin, levollisen näköinen kädet nätisti poskella. Ihan kuin olisit nukkunut. Kunpa vain olisitkin nukkunut.
Syyllistän itseäni, vaikka mieheni ja ammattilaiset sanovat etten olisi voinut tehdä mitään paremmin tai toisin. Silti, minusta tuntuu sisimmässäni etten tehnyt kaikkea. Samalla kuitenkin tiedän, että mitä minä olisin enää voinut tehdä paremmin?
Kun viimein nukahdin viime yönä. Käpertyneenä mieheni kainaloon. Viimeinen muistikuvani oli kun muistelin kuinka pidin sinua sylissä ja annoin pusun poskellesi. Taisit vielä antaa haamupotkunkin mahaan.
Itkin ja mietin miten olisin saanut asiat menemään toisin. Todellisuudessa, vaikka ahdinkosi olisi huomattu. Olimme väärässä Sairaalassa. Miksi minua ei siirretty aiemmin Kys:siin kun tilanne oli vielä rauhallinen? Et olisi varmaankaan selvinnyt siirrosta Jyväskylän ja Kuopion välillä eikä tilaasi olisi saatu vakaantumaan Jyväskylässä ja olisit varmaankin kuollut lääkäreiden käsiin.
Kelasin tapahtumia moneen kertaan päässäni. Näin syntymäsi, muistelin sitä hetkeä kun sain sinut syliini. Olit lämmin, levollisen näköinen kädet nätisti poskella. Ihan kuin olisit nukkunut. Kunpa vain olisitkin nukkunut.
Syyllistän itseäni, vaikka mieheni ja ammattilaiset sanovat etten olisi voinut tehdä mitään paremmin tai toisin. Silti, minusta tuntuu sisimmässäni etten tehnyt kaikkea. Samalla kuitenkin tiedän, että mitä minä olisin enää voinut tehdä paremmin?
Kun viimein nukahdin viime yönä. Käpertyneenä mieheni kainaloon. Viimeinen muistikuvani oli kun muistelin kuinka pidin sinua sylissä ja annoin pusun poskellesi. Taisit vielä antaa haamupotkunkin mahaan.
tiistai 25. elokuuta 2015
Miltä se tuntuu?
Luulin että työ pitää ajatukseni poissa sinusta. Pyörit kyllä ehkä jopa enemmänkin mielessäni. Kaipaus ja ikävä on riipivää. Kun katson poikia tiedän mitä olen menettänyt. Vaikkei lasten kanssa elämä ole sitä kaikkein ihaninta aina. Ovat he silti rakkaimpia aarteita mitä koskaan tulen saamaan.
Puhuin tänään ystäväni kanssa siitä miten kuitenkin pienten lasten kanssa on helpompaa. Pystymme suojelemaa heitä monelta pahalta ja voimme vakuuttaa sillä että olemme aikuisia. Sitten kun se päivä koittaa kun lapsi täyttää 18. Meillä ei ole enää sen jälkeen sananvaltaa ,emmekä voi suojella niitä kalleimpiamme miltään. Se jos mikä pelottaa. Ehdinkö 18 vuodessa takoa tuon pienen ihmisen alun päähän kuinka elää niin, että ainakin pysyy hengissä niin kauan kun itse elän.
Varmasti monen vanhemman päässä käy mielessä se. Mitä jos? Kokemuksella voin sanoa. Elämä jatkuu. Ei koskaan enää samanlaisena, mutta se jatkuu. Kipu ja ikävä eivät varmasti katoa koskaan. Sisimpään jää haava, mikä ei oikeastaan arpeudu. Se tihkuu pikkuhiljaa. Ulkokuori voi olla tyyni. Sisimmässä kuitenkin sattuu jollain tasolla. Olen huomannut myös jos joku kertoo kuinka raskasta on pienen vauvan kanssa. Alan melkein itkeä. Antaisin mitä tahansa, jotta saisin tyttöni takaisin. Valvoisin kaikki ne yöt. Ramppaisin vaikka loppuelämäni sairaalassa tytön kanssa. Jos vain saisin pitää häntä sylissä. Nähdä hänen kasvavan... en näe, en saa pitää sylissä.
Muistakaa siis niinä paskoinakin hetkinä olla onnellisia mitä teillä on. Teillä on edessänne jotain niin arvokasta mitä ei voi sanoin kuvailla. Olen äärimmäisen onnellinen pojistani. Vaikkei todellakaan ole helppoa niiden kanssa. He eivät kuitenkaan korvaa Saanaa. Eivätkä poista sitä kipua mitä tunnen.
Puhuin tänään ystäväni kanssa siitä miten kuitenkin pienten lasten kanssa on helpompaa. Pystymme suojelemaa heitä monelta pahalta ja voimme vakuuttaa sillä että olemme aikuisia. Sitten kun se päivä koittaa kun lapsi täyttää 18. Meillä ei ole enää sen jälkeen sananvaltaa ,emmekä voi suojella niitä kalleimpiamme miltään. Se jos mikä pelottaa. Ehdinkö 18 vuodessa takoa tuon pienen ihmisen alun päähän kuinka elää niin, että ainakin pysyy hengissä niin kauan kun itse elän.
Varmasti monen vanhemman päässä käy mielessä se. Mitä jos? Kokemuksella voin sanoa. Elämä jatkuu. Ei koskaan enää samanlaisena, mutta se jatkuu. Kipu ja ikävä eivät varmasti katoa koskaan. Sisimpään jää haava, mikä ei oikeastaan arpeudu. Se tihkuu pikkuhiljaa. Ulkokuori voi olla tyyni. Sisimmässä kuitenkin sattuu jollain tasolla. Olen huomannut myös jos joku kertoo kuinka raskasta on pienen vauvan kanssa. Alan melkein itkeä. Antaisin mitä tahansa, jotta saisin tyttöni takaisin. Valvoisin kaikki ne yöt. Ramppaisin vaikka loppuelämäni sairaalassa tytön kanssa. Jos vain saisin pitää häntä sylissä. Nähdä hänen kasvavan... en näe, en saa pitää sylissä.
Muistakaa siis niinä paskoinakin hetkinä olla onnellisia mitä teillä on. Teillä on edessänne jotain niin arvokasta mitä ei voi sanoin kuvailla. Olen äärimmäisen onnellinen pojistani. Vaikkei todellakaan ole helppoa niiden kanssa. He eivät kuitenkaan korvaa Saanaa. Eivätkä poista sitä kipua mitä tunnen.
torstai 20. elokuuta 2015
Äitiysloma on ohi
Eilen 19.8 oli viimeinen äitiyslomapäivä. Keväällä tämä päivä tuntui kaukaiselta asialta. En edes osannut tai uskaltanut ajatella tämän päivän koittavan. Nyt se on ohi. Kortisto kutsuu ainakin toistaiseksi. Maanantaina aloitan osa-aikaisen duunin. Se ei tunti määrällisesti ole mikään kultakaivos, saan kuitenkin työ kokemusta ja hetken hermolomaakotoa. Jos koulutus alkaa lokakuussa niin se olisi todellinen lottovoitto.
Aloitin pillerit uudestaan ja kuukautisetkin tuli. Vauva hommat siirtyy hieman eteenpäin. Olen huomannut nauttivani suunnattomasti kun saan tehdä rajattomasti mitä vain. Meillä kyllä hommia piisaa. Nyt varsinkin tuntuu et tekemistä on liiankin kanssa.
Rakas tyttöni siellä jossain. Äidillä on ikävä ja käyt ajatuksissani usein. Opetit minulle ainakin sen että elämä on todellakin lahja ja siitä täytyy nauttia. <3
Aloitin pillerit uudestaan ja kuukautisetkin tuli. Vauva hommat siirtyy hieman eteenpäin. Olen huomannut nauttivani suunnattomasti kun saan tehdä rajattomasti mitä vain. Meillä kyllä hommia piisaa. Nyt varsinkin tuntuu et tekemistä on liiankin kanssa.
Rakas tyttöni siellä jossain. Äidillä on ikävä ja käyt ajatuksissani usein. Opetit minulle ainakin sen että elämä on todellakin lahja ja siitä täytyy nauttia. <3
torstai 6. elokuuta 2015
4 Kuukautta elämää ilman sinua
Niin kauan olet ollut poissa, ikuisesti. Antaisin mitä tahansa, jotta saisin sinut takaisin. Kukaan ei valitettavasti voi tuoda sinua takaisin. Vaikka et ole täällä. Tulen kantamaan muistoasi sydämessäni, jätit ikuisen jäljen, arven jota kukaan ei pysty paikkaamaan. Kun kohtaan pieniä vauvoja ja lapsia. Minuun sattuu, kun näen varsinkin tyttöjä minuun sattuu kahta kauheammin. Miksi sinut otettiin minulta pois? Miksi tuo on saanut pitää tyttärensä? En ole katkera, mutta en voi mitään, että se sattuu. Olit niin toivottu ja rakastettu valmiiksi. Kun kuulin ultrassa, että olisit tyttö. En uskaltanut iloita. Onko se ihan varmaa? Kahden pojan jälkeen ajatus siitä, että saisimme tytön tuntui aivan mahtavalta.
Sitten. Niin varhain, liian varhain sinut otettiin pois. Päässäni kaikuu edelleen kysymys MIKSI?
Siihen en koskaan tule saamaan vastausta. Se sattuu.
Käyt jokaisena päivänä mielessäni. Useamman kerran viikossa puheissani, itken välillä, en enää jokapäivä. Nyt juuri itken, se sattuu, että joudun kirjoittamaan tätä. Laskettuaikasi oli 1.8. Sekin ollaan jo ylitetty. Jos olisit saanut elää, voisimme olla tällähetkellä lähellä kotiutumista, mikäli kaikki olisi mennyt hyvin. Mieluummin kirjoittaisin niistä edistys askelista, mitkä toisivat sinua lähemmäksi kotia. Ei, en kirjoita selviytymistarinaa. Kirjoitan siitä tyhjästä sylistä ja kivusta mikä jäi. Monellekkaan et ole kukaan. Eihän sinua ole ollut. Minulle ja isällesi sinä todellakin olet ollut ja elänyt. Olet rakas tyttäremme, nyt, aina ja ikuisesti.
Mikä tarkoitus tällä on? Kuolemasi jälkeen perheemme elämässä on tullut taas enemmän takapakkia kuin hyvää. Juuri nyt tuntuu siltä, että maa häviää kohta jalkojen alta. Tämä laiva on uppoamassa ja me hukkumaisillamme, kuka meidät pelastaa? Nyt en uskalla edes haaveilla enää vauvasta, kun kehoni on tehnyt tepposet. Ajatus siitä, että meidän on nostettava kytkintä lasten teon suhteen sattuu. Halusimme niin kovasti vielä yhden pienen tuhisijan.
Sinua ei korvaa mikään eikä kukaan. Olet rakas aarteemme, jonka kätkemme sydämiimme. Joskus kun raaskin, käyn tatuoimassa jalanjälkesi ihooni. Se hetken kipu, on pienempi kuin se mitä joudun lopun elämääni kantamaan sisälläni.
Rakkaudella Äiti & Isä
tiistai 4. elokuuta 2015
Negatiivista näytti
Ollut sen verran monta rautaa tulessa yhtäaikaa etten ole ennättänyt kertoa verikokeen tulosta. En ole raskaana. Oireet hieman ovat lievittyny, mutta kuukautisia ei kyllä kuulunu ajallaa. Ilmeisesti minipillerit sotki kierron. Sekä keskusteltuani ammatti-ihmisen kanssa kehoni saattoi tehdä omaa suru työtään, sillä Saanan laskettuaika oli kuun vaihteessa. Ihmis mieli ja keho on kummallisia. Monimutkainen kapine, jota on vaikea ymmärtää, mutta kun hieman viitsii lukea asioista niin helpompi ymmärtää ihmis mieltä ja kehoa.
Hain syksyllä alkavaan koulutukseen, jos sinne pääsis niin olis taas uutta suuntaa elämässä. Pietää peukkuja. Vauva haaveilu menee siin sivus.
Hain syksyllä alkavaan koulutukseen, jos sinne pääsis niin olis taas uutta suuntaa elämässä. Pietää peukkuja. Vauva haaveilu menee siin sivus.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
Jännitystä
Olen tässä jo pari viikkoa kärsinyt, uupumuksesta, vihlonnasta ala-vatsalla, huonosta etovasta olosta, oksettavasta olosta, rintojen pinkeydestä, lievästä maidon erityksestä ja mielialan vaihteluista. Kuulostavat alkuraskauden oireilta, outoa on se, että kuukautisiin on vielä aikaa ehkä viikko jos ennen raskautta ollut kierto pitää kutinsa.
Pissa testin tein menneellä viikolla, negaa näytti. Kävin labrassa alkuviikosta otattamassa verikokeita jos muissa arvoissa olisi jotai kummallista, pyysin tuolloin jo verestä otettavaa hcg näytettä ei otettu. Tai sitä ei ollu määrätty vaikka nimenomaan sanoin ettei pissa testi vielä näytä mitään. Soitin sitten perjantaina äitiysneuvolaan ja sieltä tehtiin lähete verestä otettavaan hcg mittaukseen.
Joudun nyt tiistaihin asti vielä jännäämää mikä tulos on. Olenko raskaana vai mikä minulla on jos se ei ole raskautta joudun varmaankin tarkeempiin tutkimuksiin. Eli taas jännitetää.
Huomenna mun viimeset karitsa "vauvat" lähtee uuteen kotiin. On labrassa käynnin lisäksi muuta ajateltavaa. Pelottaa ja jännittää mikä on lopputulos.
Pissa testin tein menneellä viikolla, negaa näytti. Kävin labrassa alkuviikosta otattamassa verikokeita jos muissa arvoissa olisi jotai kummallista, pyysin tuolloin jo verestä otettavaa hcg näytettä ei otettu. Tai sitä ei ollu määrätty vaikka nimenomaan sanoin ettei pissa testi vielä näytä mitään. Soitin sitten perjantaina äitiysneuvolaan ja sieltä tehtiin lähete verestä otettavaan hcg mittaukseen.
Joudun nyt tiistaihin asti vielä jännäämää mikä tulos on. Olenko raskaana vai mikä minulla on jos se ei ole raskautta joudun varmaankin tarkeempiin tutkimuksiin. Eli taas jännitetää.
Huomenna mun viimeset karitsa "vauvat" lähtee uuteen kotiin. On labrassa käynnin lisäksi muuta ajateltavaa. Pelottaa ja jännittää mikä on lopputulos.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2015
Perheemme ja kesän 2015 projektit
Tämäkin kesä on kulunut kotona rattoisasti kaiken näköisten projektien parissa. On tehty kodan pohjaa, vinttiä tyhjennetty puruista, pässilä tehty vanhaan huussiin. Siin samal siirty puuliiterin seinä. Maalasin lampolan punamullalla ulkopuolelta. Siltaa vahvistettiin, mikä ylittää tontin "alapäässä" olevan ojan. Siis ei ole mikää pikkupuro, leveyttä on kolme jos ei neljäki metriä. Rantasauna sijaitsee kyseisen sillan takana. Saunan käyttö vähentyi dramaattisesti kun saimme sisälle suihkukopin. Pihaan onkin nyt rakenteilla kotasauna vanhoista hirsistä, se on yksi tän kesän tulevista projekteista, heinän teon, syyslaitumen aitauksen teon ym. ohella. Yläkertaankin haaveilemme muuttavamme isännän kanssa jouluun mennessä. Moneskohan joulu tämä nyt on kun sitä on puhuttu? Jos en väärin muista niin kolmas.
Asumme siis maalla tai paremminkin sanottuna metsässä. Lähimpään vakituiseen naapuriin on vajaa puolitoista kilometriä. Kesämökkejä on lähempänä, lähinnä vanhoja ihmisiä, joten emme kärsi täällä hirveästä mopo pärräämisestä vaikka sekin on ollut tänä kesänä hieman harmiksi. Meillä ei ole kummallista jos hirvet nukkuvat "takapihalla", ilvekset juoksee nurkissa ja karhunkin jäljet olen nähnyt likimain. Toistaiseksi rinnakkaiselomme on sujunut moitteettomasti. Perheesemme kuuluu neljän kaksijalkaisen lisäksi, kaksi koiraa, kissa ja muuttuva määrä lampaita. Juuri nyt laiduntaa kahdeksan uuhta. Elokuun vaihteeseen mennessä pitäisi uuhi luvun olla kuusi ja yksi pässi. Tänään itseasiassa on määrä hakea pässi taloon, joka jääkin meillä pysyväksi asukkaaksi. Sille ollaan tässä kauheal höngyl tehty tiloja. Onneksi ei ole tarvinnut kuin muokata vanhoja jo olemassa olevia rakennuksia.
Kumpikin koiramme ovat tyttöjä. Vanhempi kolme vuotias on sekarotuinen, aivan täydellinen muotovalio. Olen aina tykännyt solakka linjaisista koirista. Meillä asustaa yksi musta sellainen keskikokoa suurempi rakeenteeltaan muistuttaa saksanseisojaa. On siinä hieman vinttikoiramaisuuttakin ainakin kyky käyttää kehoaan juostessa. Viime talvena isäntä joutu pärähtämään sille kun otti jäniksen ylös ja meinas juosta sen kiinni. Tämä neiti haukkuu linnut, ajaa jänistä ja pöllyttää se hirvieläimiäkin. Olis aivan mahtava metsästyskoira, vaikka metsästyskortti löytyy taskusta, nyt ei ole ollut aikaa kyseiselle harrastukselle.
Toinen on sitte veikeämpi tapaus. Juuri vuoden ikään kerennyt Estrelanvuoristokoiran pitkäkarvainen muunnos. Meidän henkivartijamme. Tai lähinnä lampaiden, mutta tuon kanssa uskaltaisin lähteä metsään marjastamaankin ei tarttis pelätä muita otuksia tai liikkujia. Sitä vartenhan se on laumanvartijakoira on. Kyseisen rodun yksilöt ovat lepposaaa porukkaa omillensa ja niille ketkä tuntee. Rodun ominaisuuksiin kuuluu se ,että vartiointi vietti löytyy, mutta hyökkäävyys ja puolustus uupuu. Eli käytännössä tarkoittaa sitä, että koira pitää kauhean metakan ja uhoaa ja olemukseltaan on hyökkäävä, mutta sen EI kuuluisi käydä kiinni. Tietenkin jos joku lähestyisi ja alkaisi hakata tai potkia niin varmasti käy kiinni. Meillä sen pääsääntöinen tarkoitus on suojella lampaita suurpedoilta ja kotia murtomiehiltä. Viime talvena olisi lampaat syöty ilman tuota hirmua. Ilves kävi yö aikaan kytistämässä lampolan nurkilla. Tuo koira muuntuu ulkona asuvasta vahdista perheen sohvaperunaksi niin halutessaan. Seurakoiraksikin noita on kaupiteltu, mutta ainakin kyseinen yksilö on sen verran rauhaton etten voisi rotua suositella pelkästään seurakoiraksi lähiöön tai kerrostaloon.
Kissamme on ihan tavan maatiainen ja asuu niin sisällä kuin ulkona. Kyllä vastuuttomasti pidän kattiamme ulkona irrallaan. Muutoin meillä olisi hiiri ja myyrä vallankumous. Vaikka toisin luulisi, meillä on pikkulintu populaatio lisääntynyt. Vaikka aina sanotaan, että kissa tuhoaa kaiken. En sitten tiiä mitä meidän katti touhuaa, mutta viime talvena oli eniten lintuja ruokinta laudalla kuin koskaan ennen. Tänä kesänä on pääskyjä enemmän, kyyhkyt viihtyy pihapiirin liki. Meillä rinnakkaiselo sujuu tältäkin osin hyvin. Talvella kyseinen kisu ei edes viihdy ulkona kun on kylmä, tai korkeintaan menee lampolaan pahnoille nukkumaan tai heinävarastoon. Saa aina tarkkaa katsoa ettei heinähangolla tuikkaa takalistoon.
Lampaamme ovat maisemanhoitajia, tulevia lihakaritsoiden emiä, kyllä siitä varmasti eloonkin jokunen jää. Mikäli yksi tietty uuhi saa pässi pojan ensi vuonna se jää meille toiseksi siitos pässiksi. Tarkoitus on myös tulevina vuosina vuokrata lampaita kesäksi. Tästä olisi tarkoitus tehdä mammalle yksi elannon kohde.
Tässä oli hieman sepustusta ketä meillä asustaa ja hieman meidän normi arjesta. -Hanna
Asumme siis maalla tai paremminkin sanottuna metsässä. Lähimpään vakituiseen naapuriin on vajaa puolitoista kilometriä. Kesämökkejä on lähempänä, lähinnä vanhoja ihmisiä, joten emme kärsi täällä hirveästä mopo pärräämisestä vaikka sekin on ollut tänä kesänä hieman harmiksi. Meillä ei ole kummallista jos hirvet nukkuvat "takapihalla", ilvekset juoksee nurkissa ja karhunkin jäljet olen nähnyt likimain. Toistaiseksi rinnakkaiselomme on sujunut moitteettomasti. Perheesemme kuuluu neljän kaksijalkaisen lisäksi, kaksi koiraa, kissa ja muuttuva määrä lampaita. Juuri nyt laiduntaa kahdeksan uuhta. Elokuun vaihteeseen mennessä pitäisi uuhi luvun olla kuusi ja yksi pässi. Tänään itseasiassa on määrä hakea pässi taloon, joka jääkin meillä pysyväksi asukkaaksi. Sille ollaan tässä kauheal höngyl tehty tiloja. Onneksi ei ole tarvinnut kuin muokata vanhoja jo olemassa olevia rakennuksia.
Kumpikin koiramme ovat tyttöjä. Vanhempi kolme vuotias on sekarotuinen, aivan täydellinen muotovalio. Olen aina tykännyt solakka linjaisista koirista. Meillä asustaa yksi musta sellainen keskikokoa suurempi rakeenteeltaan muistuttaa saksanseisojaa. On siinä hieman vinttikoiramaisuuttakin ainakin kyky käyttää kehoaan juostessa. Viime talvena isäntä joutu pärähtämään sille kun otti jäniksen ylös ja meinas juosta sen kiinni. Tämä neiti haukkuu linnut, ajaa jänistä ja pöllyttää se hirvieläimiäkin. Olis aivan mahtava metsästyskoira, vaikka metsästyskortti löytyy taskusta, nyt ei ole ollut aikaa kyseiselle harrastukselle.
Toinen on sitte veikeämpi tapaus. Juuri vuoden ikään kerennyt Estrelanvuoristokoiran pitkäkarvainen muunnos. Meidän henkivartijamme. Tai lähinnä lampaiden, mutta tuon kanssa uskaltaisin lähteä metsään marjastamaankin ei tarttis pelätä muita otuksia tai liikkujia. Sitä vartenhan se on laumanvartijakoira on. Kyseisen rodun yksilöt ovat lepposaaa porukkaa omillensa ja niille ketkä tuntee. Rodun ominaisuuksiin kuuluu se ,että vartiointi vietti löytyy, mutta hyökkäävyys ja puolustus uupuu. Eli käytännössä tarkoittaa sitä, että koira pitää kauhean metakan ja uhoaa ja olemukseltaan on hyökkäävä, mutta sen EI kuuluisi käydä kiinni. Tietenkin jos joku lähestyisi ja alkaisi hakata tai potkia niin varmasti käy kiinni. Meillä sen pääsääntöinen tarkoitus on suojella lampaita suurpedoilta ja kotia murtomiehiltä. Viime talvena olisi lampaat syöty ilman tuota hirmua. Ilves kävi yö aikaan kytistämässä lampolan nurkilla. Tuo koira muuntuu ulkona asuvasta vahdista perheen sohvaperunaksi niin halutessaan. Seurakoiraksikin noita on kaupiteltu, mutta ainakin kyseinen yksilö on sen verran rauhaton etten voisi rotua suositella pelkästään seurakoiraksi lähiöön tai kerrostaloon.
Kissamme on ihan tavan maatiainen ja asuu niin sisällä kuin ulkona. Kyllä vastuuttomasti pidän kattiamme ulkona irrallaan. Muutoin meillä olisi hiiri ja myyrä vallankumous. Vaikka toisin luulisi, meillä on pikkulintu populaatio lisääntynyt. Vaikka aina sanotaan, että kissa tuhoaa kaiken. En sitten tiiä mitä meidän katti touhuaa, mutta viime talvena oli eniten lintuja ruokinta laudalla kuin koskaan ennen. Tänä kesänä on pääskyjä enemmän, kyyhkyt viihtyy pihapiirin liki. Meillä rinnakkaiselo sujuu tältäkin osin hyvin. Talvella kyseinen kisu ei edes viihdy ulkona kun on kylmä, tai korkeintaan menee lampolaan pahnoille nukkumaan tai heinävarastoon. Saa aina tarkkaa katsoa ettei heinähangolla tuikkaa takalistoon.
Lampaamme ovat maisemanhoitajia, tulevia lihakaritsoiden emiä, kyllä siitä varmasti eloonkin jokunen jää. Mikäli yksi tietty uuhi saa pässi pojan ensi vuonna se jää meille toiseksi siitos pässiksi. Tarkoitus on myös tulevina vuosina vuokrata lampaita kesäksi. Tästä olisi tarkoitus tehdä mammalle yksi elannon kohde.
Tässä oli hieman sepustusta ketä meillä asustaa ja hieman meidän normi arjesta. -Hanna
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Selviytymistä
Tämä aamu on mennyt itseään käynnistellessä. Kotiuduimme puolen yön aikaan hautajaisista Etelä-Suomesta. Itse tilaisuus ei kestänyt kauaa, mutta meillä tuo matkan teko tekee siitä kokopäivän mittaisen reissun. Tilaisuus meni ihan mukavasti. Pojatkin pysy kirkon penkissä suhteellisen rauhallisesti eivätkä juoksennelleet pitkin kirkon käytäviä. Itsekkin pysyin suhteellisen hyvin kasassa. Tottakai siunaustilaisuus nosti oman surun ja menetyksen pintaan. Selvisin omasta mielestäni todella hyvin, en romahtanut ja joutunut poistumaan paikalta.
Elämä voittaa kuitenkin ja eilisen papin sanoja lainatakseni "vain yksi asia on tulevaisuudessa varmaa ja se on kuolema."
Oma runoilemani muistovärssy eiliselle vainajalle
"Yllättäen laiva saapui satamaan. Ikuiseen purjehdukseen mukaansa kutsui kulkijan."
Elämä voittaa kuitenkin ja eilisen papin sanoja lainatakseni "vain yksi asia on tulevaisuudessa varmaa ja se on kuolema."
Oma runoilemani muistovärssy eiliselle vainajalle
"Yllättäen laiva saapui satamaan. Ikuiseen purjehdukseen mukaansa kutsui kulkijan."
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
Vielä on aikaa vai onko?
Toissa yö meni valvoessa. Viime yönä sain nukuttua, mutta vedinkin ettosta sitte aamu puolkymmeneen saakka. Se on minulle todella harvinaista. Edellis yönä mielessäni pyöri, että mitä jos emme saakkaan enää vauvaa jos lapset olikin tässä. Moni on lohduttanut minua olethan nuori ja sinulla on aikaa. Faktahan on se. Minä en ole normaalisti siinä sivussa raskaana vaan sen jälkeen kun plussaan, mun elämä pysähtyy. En voi/saa tehdä mitään raskasta normaalit kodinhoitotyötkin ovat vähän niin ja näin. Kaikki mikä aiheuttaa vähänkään supistelua on kiellettyä, koska kohtuni on todella supistelu herkkä. Tämä yhdistettynä normaalia lyhyempään ja mahdollisesti hieman heikkoon kohdunkaulaan ja hertanmalliseen kohtuun väliseinällä niin raskaus muuttuukin helposta normi raskaudesta työksi. Kuten itse kutsun itseäni vauvan hautomakoneeksi. Sitä se minun kohdallani on. Nautin toki raskaanakin olemisesta eihän mikään voita sitä pyöreää mahaa ja niitä potkuja. Muuten se onkin minulla yhtä hammasten kiristelyä, raskausviikkojen kerryttämistä aina kun yksi viikko on plakkarissa huokaisen ja taas alan pelätä tulevaa viikkoa. Se on ollut sitä esikoisen syntymän jälkeen silloin olin onnellisesti sivussa raskaana. Sen jälkeiset raskaudet ovat olleetkin samanlaisia. Seuraavaa mahdollisesti säestää vielä se pelko ja tieto siitä, että vaikka päästäisin tehohoito rajalle saakka siltikään se ei takaa mahdollisuutta nähdä edes hetken elävää lasta.
Perheemme elämän ja taloudellinen tilanne ei anna enää kauaa myöden sitä että minä olen työkseni raskaana. Yhteis tuumin olemme asettaneet aikarajan, milloin aloitamme mahdollisen surutyön uuden vauvan tulemisesta. Vuodenvaihteeseen mennessä, mikäli en ole raskautunut se on siinä. Jos olen tullut raskaaksi ja se on päättynyt varhaiseen keskesmenoon aikaa on ensi kesään saakka. Kesään 2016. Se on ehdoton takaraja, tämän jälkeen on pakko nostaa kytkintä ja unohtaa uudet lapset. Joku voi aatella et järjetöntä asettaa aikarajoja, mutta meidän on pakko. Tämä vauva projekti sai alkunsa 2014 Maaliskuussa, enkä silloin osannut edes kuvitella ettei meillä olisi vuoden 2015 loppuunmennessä lasta. Tämä siksi, että esikoisen kanssa jätin pillerit Heinäkuussa 2010 Syyskuussa 2010 olin raskaana. Poika syntyi toukokuussa 2011 pikkuveli sai alkunsa lokakuussa 2011 ja syntyi kesäkuussa 2012. Eli kahdessa vuodessa saimme kaksi lasta. Nyt on kulunut vuosi ja neljä kuukautta. Eikä meille ole vielä elävää vauvaa. Keskenmeno ja yksi kuollut lapsi.
Enkä alunperin lähtenyt tähän kolmannen lapsen yritykseen hetken mielijohteesta, koska tiesin jo silloin, että ennenaikainen vauva ja makuutusta tiedossa. Nyt niitä on kolme joista, yksi siellä jossain. Ajatus siitä, että pieni tuhiseva nyytti saattaa jäädä vain haavekuvaksi ahdistaa ja satuttaa. Vielä on hetki aikaa ja toivon haaveemme toteutuvan, helppoa se ei henkisesti ole. Sen tiedän myös olevan todella vaikeaa mikäli lapsemme olivat tässä. Uuden suruprosessin aika on silloin.
Olen onnellinen noista pojista. Heidän merkityksensä kasvoi Huhtikuun 15 päivä. Samalla tiedän mitä menetin. Se jos mikä sattuu.
Perheemme elämän ja taloudellinen tilanne ei anna enää kauaa myöden sitä että minä olen työkseni raskaana. Yhteis tuumin olemme asettaneet aikarajan, milloin aloitamme mahdollisen surutyön uuden vauvan tulemisesta. Vuodenvaihteeseen mennessä, mikäli en ole raskautunut se on siinä. Jos olen tullut raskaaksi ja se on päättynyt varhaiseen keskesmenoon aikaa on ensi kesään saakka. Kesään 2016. Se on ehdoton takaraja, tämän jälkeen on pakko nostaa kytkintä ja unohtaa uudet lapset. Joku voi aatella et järjetöntä asettaa aikarajoja, mutta meidän on pakko. Tämä vauva projekti sai alkunsa 2014 Maaliskuussa, enkä silloin osannut edes kuvitella ettei meillä olisi vuoden 2015 loppuunmennessä lasta. Tämä siksi, että esikoisen kanssa jätin pillerit Heinäkuussa 2010 Syyskuussa 2010 olin raskaana. Poika syntyi toukokuussa 2011 pikkuveli sai alkunsa lokakuussa 2011 ja syntyi kesäkuussa 2012. Eli kahdessa vuodessa saimme kaksi lasta. Nyt on kulunut vuosi ja neljä kuukautta. Eikä meille ole vielä elävää vauvaa. Keskenmeno ja yksi kuollut lapsi.
Enkä alunperin lähtenyt tähän kolmannen lapsen yritykseen hetken mielijohteesta, koska tiesin jo silloin, että ennenaikainen vauva ja makuutusta tiedossa. Nyt niitä on kolme joista, yksi siellä jossain. Ajatus siitä, että pieni tuhiseva nyytti saattaa jäädä vain haavekuvaksi ahdistaa ja satuttaa. Vielä on hetki aikaa ja toivon haaveemme toteutuvan, helppoa se ei henkisesti ole. Sen tiedän myös olevan todella vaikeaa mikäli lapsemme olivat tässä. Uuden suruprosessin aika on silloin.
Olen onnellinen noista pojista. Heidän merkityksensä kasvoi Huhtikuun 15 päivä. Samalla tiedän mitä menetin. Se jos mikä sattuu.
perjantai 10. heinäkuuta 2015
Havaintoja
Tänään oli sadepäivä ja ukkosrintama parkkeerasi itsensä talomme päälle/lähiympäristöön moneksi tunniksi. Päivän siivous suunnitelmat meni uusiksi. Pähkyröin jonkin aikaa, että mitäs nyt tekisi. Sitten muistin parit potkuhousut jotka kaipaavat pientä korjausta. Niinpä kaivoin vanhan äitiyspakkauksen missä on muutamia poikien vanhoja ja uusiakin vauvan vaatteita. Otin kaapista neulaa ja lankaa ja aloin parsia. Toiset potkarit olivat minun vanhat ilmeisesti silloisen äippäpakkauksen ja toiset nuorimmaisen pojan äippäpakkauksessa olleet mitä ei koskaan käytetty kun niistä oli yhen nepparin kohdalta kangas revenny. En kuitenkaan silloin palauttanut niitä kun ajattelin, että pienellä vaivalla niistä saa toimivat. Noh niitä ei poika koskaa pitäny, mutta nyt ne on pesua ja käyttäjää vaille valmiit.
Siinä vanhoja muistoja verestellessäni tuli tunne, että nyt haluan tutkia Saanalle tulleen pakkauksen kunnolla. Olin sen kerennyt jo tilaamaan ja se toimitettiin itseasiassa paripäivää sen jälkeen kun Saana oli syntynyt. En palauttanut sitä koska se oli jo myönnetty ja kyseltyäni sen tosiaan sain pitää vaikka vauva ei kotio tullutkaan. Aivan mahtava tuo 2015 vuoden pakkaus. Olen hulluna pöllöihin ja limenvihreään väriin joita tuossa kyseisessä pakkauksessa oli enemmälti. Hyvä päätös siis jemmata se tulevalle lapselle. Uskon että sen vielä saamme. Jos vanhat merkit paikkansa pitää niin ei mene edes kauaa tai ainakin toivon niin.
Halusin kertoa kaikille lukioille, ettei tuo vauvanvaatteiden penkominen itseasiassa tuntunut edes pahalle. Eikä haikealla, lähinnä ajattelin että Saanalla olisi ollut aika matka noihin vaatteisiin ja aluksi olisi tarvinnut käyttää todella pieniä 40cm tai mahdollisesti vielä pienempiä. Ehkä tässä syy miksi se ei ahdistanut. Myös se että värit ovat pitkälti neutraaleja ja enemmän poikiin meneviä kun tyttömäisiä. En vielä ollut Saanalle ostanut vaatteita, kun emme olleet täyttä varmuutta saanut onko tulokas tyttö vai ei. Tällä hetkellä ajattelen, että onneksi en ostanut mitään vaaleanpunaista niistä vaatteista olisi varmasti tullut itku silmään. Ainoa hankinta minkä varta vasten ostin oli Pöllösoittorasia. Se odottaa paketissa, tulee sitten joskus käyttöön olkoon se lahja isosiskolta pikkusisarukselle.
Vaikka manasin etten päässyt tekemään kaikkea mitä olin tällepäivälle suunnitellut. Sain korjattua kahdet potkarit. Haaveiltua tulevaisuuden vauvasta ja muisteltua poikien vauva aikaa. Kuinka esikoispoika hukkui aluksi vaatteisiin kun oli kotiutuessaan vain 2010g painava. Hänen vaatteistaan ei ole montaa tallessa sillä pienet 50-56 menivät hänelle kolmisen kuukautta ja vielä kun tarvi olla kaikista sirointa mallia niin vaatteet oli ostettu Babystylesta ja merkiltään NAME IT:jä. Ne olivat aikas nuhjuisia, osaa käytin pikkuveljellä, mutta hän oli taas eri koko luokkaa niin 50-56 eivät mahtuneet kuin muutaman viikon.
Ajatukseni haahuilevat jo seuraavassa raskaudessa, vaikkei se ole vielä aluillaan. Yritys on jo päällä ja ensimmäiset kuukautisetkin oli ja meni. Hyvässä lykyssä meitä onnistaa heti tai sitten menee muutama kierto. Niin tai näin pidä Saana huolta, että saamme seuraavan vauvan kotio asti. Sinutkin olisimme halunneet tai olethan sinä kotona. Muttet siinä muodossa missä olisimme sinut halunneet kotiin. Vaikken saisi enää tytärtä olen silti yhden tytön äiti olisin kuitenkin toivonut, että saisin kokea myös tytön kasvamisen ja kasvattamisen. Pojista minulla onkin jo jonkinverran kokemusta ja kolmas poikahan se siinä menisi joukon jatkeenakin, mutta kyllä noille isoveljille tarvittaisiin järjen ääni ei lisä yllyttäjää. Tai jos tyttöni lupaat pitää huolen poikien järjen äänenä olemisesta jos heitä olisikin kolme.
Rakkaudella äitisi.
Siinä vanhoja muistoja verestellessäni tuli tunne, että nyt haluan tutkia Saanalle tulleen pakkauksen kunnolla. Olin sen kerennyt jo tilaamaan ja se toimitettiin itseasiassa paripäivää sen jälkeen kun Saana oli syntynyt. En palauttanut sitä koska se oli jo myönnetty ja kyseltyäni sen tosiaan sain pitää vaikka vauva ei kotio tullutkaan. Aivan mahtava tuo 2015 vuoden pakkaus. Olen hulluna pöllöihin ja limenvihreään väriin joita tuossa kyseisessä pakkauksessa oli enemmälti. Hyvä päätös siis jemmata se tulevalle lapselle. Uskon että sen vielä saamme. Jos vanhat merkit paikkansa pitää niin ei mene edes kauaa tai ainakin toivon niin.
Halusin kertoa kaikille lukioille, ettei tuo vauvanvaatteiden penkominen itseasiassa tuntunut edes pahalle. Eikä haikealla, lähinnä ajattelin että Saanalla olisi ollut aika matka noihin vaatteisiin ja aluksi olisi tarvinnut käyttää todella pieniä 40cm tai mahdollisesti vielä pienempiä. Ehkä tässä syy miksi se ei ahdistanut. Myös se että värit ovat pitkälti neutraaleja ja enemmän poikiin meneviä kun tyttömäisiä. En vielä ollut Saanalle ostanut vaatteita, kun emme olleet täyttä varmuutta saanut onko tulokas tyttö vai ei. Tällä hetkellä ajattelen, että onneksi en ostanut mitään vaaleanpunaista niistä vaatteista olisi varmasti tullut itku silmään. Ainoa hankinta minkä varta vasten ostin oli Pöllösoittorasia. Se odottaa paketissa, tulee sitten joskus käyttöön olkoon se lahja isosiskolta pikkusisarukselle.
Vaikka manasin etten päässyt tekemään kaikkea mitä olin tällepäivälle suunnitellut. Sain korjattua kahdet potkarit. Haaveiltua tulevaisuuden vauvasta ja muisteltua poikien vauva aikaa. Kuinka esikoispoika hukkui aluksi vaatteisiin kun oli kotiutuessaan vain 2010g painava. Hänen vaatteistaan ei ole montaa tallessa sillä pienet 50-56 menivät hänelle kolmisen kuukautta ja vielä kun tarvi olla kaikista sirointa mallia niin vaatteet oli ostettu Babystylesta ja merkiltään NAME IT:jä. Ne olivat aikas nuhjuisia, osaa käytin pikkuveljellä, mutta hän oli taas eri koko luokkaa niin 50-56 eivät mahtuneet kuin muutaman viikon.
Ajatukseni haahuilevat jo seuraavassa raskaudessa, vaikkei se ole vielä aluillaan. Yritys on jo päällä ja ensimmäiset kuukautisetkin oli ja meni. Hyvässä lykyssä meitä onnistaa heti tai sitten menee muutama kierto. Niin tai näin pidä Saana huolta, että saamme seuraavan vauvan kotio asti. Sinutkin olisimme halunneet tai olethan sinä kotona. Muttet siinä muodossa missä olisimme sinut halunneet kotiin. Vaikken saisi enää tytärtä olen silti yhden tytön äiti olisin kuitenkin toivonut, että saisin kokea myös tytön kasvamisen ja kasvattamisen. Pojista minulla onkin jo jonkinverran kokemusta ja kolmas poikahan se siinä menisi joukon jatkeenakin, mutta kyllä noille isoveljille tarvittaisiin järjen ääni ei lisä yllyttäjää. Tai jos tyttöni lupaat pitää huolen poikien järjen äänenä olemisesta jos heitä olisikin kolme.
Rakkaudella äitisi.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
3kk
Tänään on kulunut 3kk syntymästä. Asiasta, joka normaalisti on onnellinen perhetapahtuma. Meille se ei tälläkertaa ollut sitä. Hetki oli kuitenkin kaunis sen kaikessa kauheudessaan. Silloin sain pitää tytärtämme ensimmäisen kerran sylissä, mutta myös viimeisen kerran. Sitä oli vaikea käsittää ja on se sitä vieläkin. Hän näytti niin rauhalliselta ja oli niin esikoispoikamme kanssa samannäköinen.
Suru on läsnä muttei niin voimakkaana, enemmänkin kaipaan ja ikävöin tytärtämme. Montakertaa olen mieheltäni kysynyt: Miksi tyttömme ei saanut elää? Hän ei tiedä sitä, lääkärit eivät tiedä, kukaan ei tiedä siihen vastausta.
Tiedostan olevani tällähetkellä lähellä jotain selittämätöntä jotain suurta mihin kukaan ei tiedä vastausta. Se on hämmentävää ja saa tuntemaan itseni hyvin pieneksi ja hauraaksi. Mitä elämä on ja kuka päättää kenen oikeus se on ?
Suru on läsnä muttei niin voimakkaana, enemmänkin kaipaan ja ikävöin tytärtämme. Montakertaa olen mieheltäni kysynyt: Miksi tyttömme ei saanut elää? Hän ei tiedä sitä, lääkärit eivät tiedä, kukaan ei tiedä siihen vastausta.
Tiedostan olevani tällähetkellä lähellä jotain selittämätöntä jotain suurta mihin kukaan ei tiedä vastausta. Se on hämmentävää ja saa tuntemaan itseni hyvin pieneksi ja hauraaksi. Mitä elämä on ja kuka päättää kenen oikeus se on ?
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Oodi miehelleni ja parisuhteellemme
Olemme mieheni kanssa olleet 5 vuotta yhdessä. Joista 3 vuotta aviossa. Kummallakin on ollut lukuisia aiempia suhteita ja mies on ollut naimisissakin aikaisemmin. Olemme tunteneet toisemme useamman kuin viis vuotta. En tarkalleen enää edes muista milloin tapasimme ensikerran. Jos ihminen voi löytää sielun kumppaninsa, minä olen löytänyt omani. Meillä on parikymmentä vuotta ikäeroa, mutta omasta mielestäni siitä on ollut meidän polullamme enemmmän hyötyä kuin haittaa. Kun on joku rinnalla, joka on jo keitetty muutamassa sopassa elämän karut totuudet on helpompi ottaa vastaan. Voi kuinka monta kertaa tuo järkkymätön peruskallioni onkaan kannatellut minut takaisin jaloilleni.
Silloin kun esikoisemme syntyi, hänen ennenaikaisuutensa ym. huolenaiheet järkyttivät maailmani. En olisi niin hyvin kestänyt sitä, jos minulla ei olisi ollut tuota yltiö positiivista kalliotani. Kaikki mitä tässä välissä on tapahtunut, taloushuolet, työhuolet, entisten parisuhteiden vaikutus ja muita ulkoisia tekijöitä. Ollaan riidelty kovinkin, välillä on sormukset lentäny, on kirjoitettu eropaperit, revitty ne yhdessä. Itketty, naurettu, huudettu eli eletty.
Kumpikin olemme tehneet virheitä niinkin suuria, että monet olisivat jatkaneet eri suuntin. Niin minäkin ajattelin, että joskus olisi ollut helpompi vaan lähteä. Silloin kuitenkin oivalsin jotakin, mitähän sekin oikeasti muuttaisi ? Jos aina nostaa kytkintä kun tulee paha paikka eteen, sitä saa tehdä loppuun asti. Ongelmiaan saa juosta hautaan saakka karkuun jos niin halua, muttei se lopulta kannata. Olemme yksilöitä ja toistamme aina parisuhteissa samaa kaavaa paitsi jos haluamme muuttaa sitä. Muutos pitää lähteä ihmisestä itsestään, kukaan muu ei voi tehdä sitä toisen puolesta. Minä päätin muuttua, kohdata vaikeitakin asioita ja oppia elämään niiden kanssa. Se kannatti. Olemme yhdessä nostaneet kissan pöydälle ja yhdessä se on nostettu alas. Miehenikin on muuttunut varmasti, mutta vain omasta tahdostaan. Minä en ole käskenyt hänen muuttua, hän on itsekkin huomannut saman kuin minä. Tyttömme kuolema nitoi meitä vielä enemmän yhteen sillä olisi voinut olla myös päinvastainen vaikutus.
Elän itse parhaimmassa mahdollisessa parisuhteessa, meillä saa ja pitää olla erimieltä, meillä puhutaan kaikesta. Aamupalalla saatetaan jutella sään sijaan seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. (näin kärjistetty esimerkki). Kumpikin saa olla juuri se oma uppiniskainen junttapuli. Periaatteistamme pidämme kiinni ja yksi omistani on, että seison sanojeni takana vaikka olisin kuinka väärässä. Ihan piruuttani. Myönnän kyllä väittelyn päätteeksi etten ollut oikeassa. Periaatteensa kullakin. ;) Meillä sanotaan useita kertoja päivässä " Minä rakastan sinua". Meillä halataan ja pussataan päivittäin, useastikkin. Lapset menevät ajoissa nukkumaan ja sille on myös yhtenä syynä se, että näin olemme järjestäneet yhteisen ajan. Meillä on jokainen päivä vähintään pari tuntia yhteistä aikuisten keskistä aikaa. Minun ei tarvitse pelätä omaa miestäni, hän kyllä korottaa ääntään muttei ikinä löisi minua. Tiedän sen sillä olen saanut joskus aiemmassa suhteessa miehenpuolikkaalta selkääni. Päätämme yhdessä asioista, keskustelemme syventävästi ja henkevästi useasti. Lähes päivittäin. Haluamme puhaltaa yhteen hiileen ja pitää hiilloksen hehkumassa. Koen edelleen saman tunteen kuin alkuaikoina kun mieheni suutelee niskaani. Aiemmissa suhteissa tuo kihelmöinti on loppunut jossain vaiheessa. Nykyään se on edelleen tallessa. Meillä saa heittää huumoria hurttiakin sellaista. Mamma vaan on meinannu viimeaikoina olla hieman herneen veteliä, mutta kyllä se siitä.
En voisi enää enempää toivoa, minulla on tuttu ja turvallinen olkapää johon nojata niin tyynessä kuin myrskyssäkin. Rakkautta on vaikea luokittaa mutta minulle mieheni on rakkaudessa numero yksi. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään tässä maailmassa silti kuitenkin mieheni on minulle numero yksi. Ilman häntä, meillä ei olisi lapsiamme, yhteisiä kokemuksiamme, ilman häntä emme olisi me. Äidin ja vanhemman rakkaus on erilaista kuin mitä kahden aikuisen välinen rakkaus on. Lapsemme ovat meistä riippuvaisia he tarvitsevat huolenpitoamme ja hellyyttämme. Mieheni ei ole riippuvainen minusta hän ei tarvitse elääkseen elämäänsä minun huolenpitoani ja läsnäoloani. Hän pärjäisi ilman minua, muttei hänen tarvitse koska haluan olla läsnä ja lähellä eli rakastaa. Lapsemme eivät pärjäisi ilman meitä sillä ulkopuolisilta he eivät saa sitä mitä vanhemmiltaan tarvitsevat. Senpä takia monet adoptoidutkin haluavat selvittää taustansa. Me tarvitsemme vanhempiamme, tietääksemme mistä olemme lähtöisin. Ajattelen myös lapsien olevan meillä vain lainassa, en voi velvoittaa heiltä mitään sen jälkeen kun he tulevat täysi-ikäisiksi. Toivon väliemme pysyvän hyvinä ja olevan kunnossa jotta kuulumme lapsiemme elämään kun he ovat aikuisia. Siihen vaikuttaa niin moni asia, yritän tehdä parhaani jotta tämä toteutuisi. Heitä rakastaa joku joskus sillä tavalla kun minä rakastan miestäni se ei ole minun tehtäväni. Olen äiti minun kuuluu rakastaa heitä niinkuin lapsia rakastetaan.
Vaikea pukea sanoiksi mitä haen tällä, mutta toivottavasti se avautuu ja saa yrittää kysyä parempaa selvitystä jos ei avaudu.
Saanan kuolema opetti ja varmisti yhden asian. Olen kerran sanonut tahdon ja luvannut olla rinnallasi kuolemaan saakka. Mitä luultavammin niin tulee tapahtumaan. Meitä ei erota muukuin kuolema. Olen sinulle kiitollinen jokaisesta päivästä jotka olet jakanut ja jotka tulet jakamaan kanssani.
Tämä kirjoitus on omistettu sinulle Muru <3
Silloin kun esikoisemme syntyi, hänen ennenaikaisuutensa ym. huolenaiheet järkyttivät maailmani. En olisi niin hyvin kestänyt sitä, jos minulla ei olisi ollut tuota yltiö positiivista kalliotani. Kaikki mitä tässä välissä on tapahtunut, taloushuolet, työhuolet, entisten parisuhteiden vaikutus ja muita ulkoisia tekijöitä. Ollaan riidelty kovinkin, välillä on sormukset lentäny, on kirjoitettu eropaperit, revitty ne yhdessä. Itketty, naurettu, huudettu eli eletty.
Kumpikin olemme tehneet virheitä niinkin suuria, että monet olisivat jatkaneet eri suuntin. Niin minäkin ajattelin, että joskus olisi ollut helpompi vaan lähteä. Silloin kuitenkin oivalsin jotakin, mitähän sekin oikeasti muuttaisi ? Jos aina nostaa kytkintä kun tulee paha paikka eteen, sitä saa tehdä loppuun asti. Ongelmiaan saa juosta hautaan saakka karkuun jos niin halua, muttei se lopulta kannata. Olemme yksilöitä ja toistamme aina parisuhteissa samaa kaavaa paitsi jos haluamme muuttaa sitä. Muutos pitää lähteä ihmisestä itsestään, kukaan muu ei voi tehdä sitä toisen puolesta. Minä päätin muuttua, kohdata vaikeitakin asioita ja oppia elämään niiden kanssa. Se kannatti. Olemme yhdessä nostaneet kissan pöydälle ja yhdessä se on nostettu alas. Miehenikin on muuttunut varmasti, mutta vain omasta tahdostaan. Minä en ole käskenyt hänen muuttua, hän on itsekkin huomannut saman kuin minä. Tyttömme kuolema nitoi meitä vielä enemmän yhteen sillä olisi voinut olla myös päinvastainen vaikutus.
Elän itse parhaimmassa mahdollisessa parisuhteessa, meillä saa ja pitää olla erimieltä, meillä puhutaan kaikesta. Aamupalalla saatetaan jutella sään sijaan seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. (näin kärjistetty esimerkki). Kumpikin saa olla juuri se oma uppiniskainen junttapuli. Periaatteistamme pidämme kiinni ja yksi omistani on, että seison sanojeni takana vaikka olisin kuinka väärässä. Ihan piruuttani. Myönnän kyllä väittelyn päätteeksi etten ollut oikeassa. Periaatteensa kullakin. ;) Meillä sanotaan useita kertoja päivässä " Minä rakastan sinua". Meillä halataan ja pussataan päivittäin, useastikkin. Lapset menevät ajoissa nukkumaan ja sille on myös yhtenä syynä se, että näin olemme järjestäneet yhteisen ajan. Meillä on jokainen päivä vähintään pari tuntia yhteistä aikuisten keskistä aikaa. Minun ei tarvitse pelätä omaa miestäni, hän kyllä korottaa ääntään muttei ikinä löisi minua. Tiedän sen sillä olen saanut joskus aiemmassa suhteessa miehenpuolikkaalta selkääni. Päätämme yhdessä asioista, keskustelemme syventävästi ja henkevästi useasti. Lähes päivittäin. Haluamme puhaltaa yhteen hiileen ja pitää hiilloksen hehkumassa. Koen edelleen saman tunteen kuin alkuaikoina kun mieheni suutelee niskaani. Aiemmissa suhteissa tuo kihelmöinti on loppunut jossain vaiheessa. Nykyään se on edelleen tallessa. Meillä saa heittää huumoria hurttiakin sellaista. Mamma vaan on meinannu viimeaikoina olla hieman herneen veteliä, mutta kyllä se siitä.
En voisi enää enempää toivoa, minulla on tuttu ja turvallinen olkapää johon nojata niin tyynessä kuin myrskyssäkin. Rakkautta on vaikea luokittaa mutta minulle mieheni on rakkaudessa numero yksi. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään tässä maailmassa silti kuitenkin mieheni on minulle numero yksi. Ilman häntä, meillä ei olisi lapsiamme, yhteisiä kokemuksiamme, ilman häntä emme olisi me. Äidin ja vanhemman rakkaus on erilaista kuin mitä kahden aikuisen välinen rakkaus on. Lapsemme ovat meistä riippuvaisia he tarvitsevat huolenpitoamme ja hellyyttämme. Mieheni ei ole riippuvainen minusta hän ei tarvitse elääkseen elämäänsä minun huolenpitoani ja läsnäoloani. Hän pärjäisi ilman minua, muttei hänen tarvitse koska haluan olla läsnä ja lähellä eli rakastaa. Lapsemme eivät pärjäisi ilman meitä sillä ulkopuolisilta he eivät saa sitä mitä vanhemmiltaan tarvitsevat. Senpä takia monet adoptoidutkin haluavat selvittää taustansa. Me tarvitsemme vanhempiamme, tietääksemme mistä olemme lähtöisin. Ajattelen myös lapsien olevan meillä vain lainassa, en voi velvoittaa heiltä mitään sen jälkeen kun he tulevat täysi-ikäisiksi. Toivon väliemme pysyvän hyvinä ja olevan kunnossa jotta kuulumme lapsiemme elämään kun he ovat aikuisia. Siihen vaikuttaa niin moni asia, yritän tehdä parhaani jotta tämä toteutuisi. Heitä rakastaa joku joskus sillä tavalla kun minä rakastan miestäni se ei ole minun tehtäväni. Olen äiti minun kuuluu rakastaa heitä niinkuin lapsia rakastetaan.
Vaikea pukea sanoiksi mitä haen tällä, mutta toivottavasti se avautuu ja saa yrittää kysyä parempaa selvitystä jos ei avaudu.
Saanan kuolema opetti ja varmisti yhden asian. Olen kerran sanonut tahdon ja luvannut olla rinnallasi kuolemaan saakka. Mitä luultavammin niin tulee tapahtumaan. Meitä ei erota muukuin kuolema. Olen sinulle kiitollinen jokaisesta päivästä jotka olet jakanut ja jotka tulet jakamaan kanssani.
Tämä kirjoitus on omistettu sinulle Muru <3
lauantai 4. heinäkuuta 2015
Suru viestin tuoja
Viikatemies nyt heiluu urakalla keskuudessamme. Mummuni, siskon mies lähti yllättäin ikuiselle matkalle. Pohdin itse sitä että ainahan se on yllätys, mutta joskus sitä osaa joistakin ihmisistä odottaa ajan olevan lopussa. En nukkunut kyseisenä yönä hyvin, minulla oli sama ahdistava olo silloinkin kun tyttömme lähti. Kyseinen henkilö oli kuollut sitä yötä edeltävänä iltana. Minulla on useita rajakokemuksia sekä myös näkyjä ja aistimuksia. Uskon että joillekkin henkien on helpompi `puhua`. En pelkää niitä pidän sitä eräänlaisena lahjana.
Tyttömme kävi puhumassa minulle ensimmäisenä aamuna kun tulin kotio sairaalasta. En ole nähnyt painajaisia tyttömme kuolemasta tai siihen liittyvistä tapahtumista. Heräsin aamulla kun heleä lapsen ääni sanoi " Äiti, shhh, ihan rauhassa." Ei ollut kumpikaan pojista vaikka ensin niin luulin. He nukkuivat sikeästi sängyissään. Uskon että tytär kävi näin jättämässä hyvästit, rauhottelemassa minua ettei hänelle ole mitää hätää. Lampolamme ovi on vanhan karjakeittiön oven kohdalla. Aika-ajoin joku käy polttamassa norttia siinä. Mieheni tupakoi kyllä, mutta muistan lapsuudestani naapurin sedän polttaneen norttia tai kameli tupakkaa haju on sama. Liekö talomme vanha isäntä, poika vai onko oma vaarini tullut tervehtimään, en tiedä.
Meidät kutsuttiin mummun siskon miehen hautajaisiin. Edellisistä varsinaisista hautajaisista onkin omalla kohdallani aikaa. 13 vuotta sitten olen viimeksi laskenut kukkia arkun viereen. Silloinkaan en vielä täysin pystynyt asiaa käsittämään. Sen huomasin ettei löydy sanoja mitä toiselle sanoa, muutakuin: Otan osaa. Ei ole sanoja millä lohduttaa, sillä tiedän itse nyt kokemuksella, että ne kaikuvat kuuroille korville. Kukaan ei pysty sanoin lohduttamaan, viemään sitä surua, tuskaa ja ikävää pois. Aika parantaa klisee, mutta niin totta. Ensi viikolla tulee 3 kuukautta siitä kun sanoin hyvästit rakkaalle aarteelleni. Enään ei tunnu niin pahalta, jaksan katsoa elämää eteenpäin. Suru tulee välillä ryöppynä, silloin ahdistaa ja itkettää. Tunnen kuitenkin olevani elossa itse.
Elämä jatkaa kulkuaan, vaikkemme sitä haluaisi. Tavallaan hyvä, että se huominen tulee sen pimeimmänkin yön jälkeen vaikkei se siltä tuntuisi. Sitä se on, suru.
Tyttömme kävi puhumassa minulle ensimmäisenä aamuna kun tulin kotio sairaalasta. En ole nähnyt painajaisia tyttömme kuolemasta tai siihen liittyvistä tapahtumista. Heräsin aamulla kun heleä lapsen ääni sanoi " Äiti, shhh, ihan rauhassa." Ei ollut kumpikaan pojista vaikka ensin niin luulin. He nukkuivat sikeästi sängyissään. Uskon että tytär kävi näin jättämässä hyvästit, rauhottelemassa minua ettei hänelle ole mitää hätää. Lampolamme ovi on vanhan karjakeittiön oven kohdalla. Aika-ajoin joku käy polttamassa norttia siinä. Mieheni tupakoi kyllä, mutta muistan lapsuudestani naapurin sedän polttaneen norttia tai kameli tupakkaa haju on sama. Liekö talomme vanha isäntä, poika vai onko oma vaarini tullut tervehtimään, en tiedä.
Meidät kutsuttiin mummun siskon miehen hautajaisiin. Edellisistä varsinaisista hautajaisista onkin omalla kohdallani aikaa. 13 vuotta sitten olen viimeksi laskenut kukkia arkun viereen. Silloinkaan en vielä täysin pystynyt asiaa käsittämään. Sen huomasin ettei löydy sanoja mitä toiselle sanoa, muutakuin: Otan osaa. Ei ole sanoja millä lohduttaa, sillä tiedän itse nyt kokemuksella, että ne kaikuvat kuuroille korville. Kukaan ei pysty sanoin lohduttamaan, viemään sitä surua, tuskaa ja ikävää pois. Aika parantaa klisee, mutta niin totta. Ensi viikolla tulee 3 kuukautta siitä kun sanoin hyvästit rakkaalle aarteelleni. Enään ei tunnu niin pahalta, jaksan katsoa elämää eteenpäin. Suru tulee välillä ryöppynä, silloin ahdistaa ja itkettää. Tunnen kuitenkin olevani elossa itse.
Elämä jatkaa kulkuaan, vaikkemme sitä haluaisi. Tavallaan hyvä, että se huominen tulee sen pimeimmänkin yön jälkeen vaikkei se siltä tuntuisi. Sitä se on, suru.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Uuden raskauden yritys sekä pohdintaa elämästä
Lopetin siis Cerazettejen syömisen 24.6. Jäin odottelemaan kuukautisten alkamista. Ihmetyksekseni tuttu jomotus alkoi vaivata 28.6 neljä päivää pillereiden lopetuksen jälkeen. Olen lukenut ja etsinyt tietoa että onko mahdollista näin pian. En ole oikein saanut selventävää vastausta. Itse diagnosoin tämän niin että minipillerit eivät häirinneet omaa kiertoani ja nyt satuin vain sopivasti lopettamaan. Jännääminen siis jatkuu. Tai oikeastaan alkaa. Raskaudunko heti vai myöhemmin?
Pelko siitä että yritys saattaa kestää pidempään on hiipinyt mieleeni ja se ahdistaa. Vaikka olen tällä hertanmallisella ja väliseinällä varustetulla kapistuksella raskautunut aiemmin todella nopsaan. Niin se mitä olen lukenut ja mitä lääkäri minulle sanoi sai minut miettimään. Mitä jos se ei syystä tai toisesta olekkaa enää niin helppoa. Tietenkin meillä ei ole aiemminkaan kohdistettu yrittämistä tietyille päiville. En ole tikuttanut ovulaatiota. Ihan fiilis pohjalta, milloin on haluttanut tehdä. Meillä se ei todellakaan ole ollut vain kerran viikossa vaan jopa melkein joka päivä. Ilmeisesti siitä johtuen on ollut helpompaa raskautua enkä usko,että siinä tällä kertaakaan siinä on mitään muutosta.
Ainoa että olen huomannut itsessäni etten ole enää tyttömme pois menon jälkeen ollut niin halukas. Osa minua kuoli Huhtikuun 14-15 päivä. Enkä tule sitä ihmistä enää tavoittamaan kuka oli ennen noita päiviä. Olen muuttunut, osa minua on poissa.
Tuohon päivään saakka pelkäsin kuolemaa. Enää en pelkää, sillä minulla on siellä jossain vastassa todella jotain rakasta. En saanut pitää tyttöäni täällä kauaa, mutta uskon vielä tapaavani hänet. Lähinnä olen miettinyt miltä se tuntuu, sitä ei kyllä kukaan varmasti osaa kertoa. Kuolema ei aiheuta minussa mitään kauhureaktioita. Kävin toissapäivänä hammaslääkärissä, ruumisauto tuli noutamaan ilmeisesti vanhainkodilta tai sairaalan puolelta jonkun. Mielessäni ajattelin kuolema on jälleen kerran käynyt vierailulla korjaamassa omansa pois. Jäljelle jääville omaisille, tuo tullessaan surua ja tuskaa. Itse näen, että vanhemmasta päästä se tuntuu luontevammalta. He lähtevät ensin. Tyttäremme poismeno kuitenkin vahvisti sen ettei se kysy ikää milloin täältä lähdetään. Vaikken Jumalaan uskokkaan. Uskon kuitenkin, että jonnekkin meidän kaikkien päivät on kirjoitettu valmiiksi. Joku tietää milloin aika on täysi. Silloin se saapu, olkoon vaikka enkeli tai viikatemies. Sen uskon ettei se kysele haluatko lähteä vai jäädä, tuumaa varmankiin nyt on aika lähteä.
Eikä täällä maanpällä armoa ja oikeutta ole tasapuolisesti jaossa. Olen kuullut ettei ihmiselle anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minun rinkkani on jo tarpeeksi painava, keventää sitä voisi muttei painoa enää yhtään lisää. Katkeaa selkä, se on jo nyt niin liki.
Uusi raskaus ja elävä vauva ovat sitä mitä nyt tähän avohaavaan tarvittaisiin. Saisi sen edes hieman parsittua kasaan. Vaikkei mikään tytärtämme korvaa olisi elävä vauva kumminkin lahja tästä kärsimyksestä.
Pelko siitä että yritys saattaa kestää pidempään on hiipinyt mieleeni ja se ahdistaa. Vaikka olen tällä hertanmallisella ja väliseinällä varustetulla kapistuksella raskautunut aiemmin todella nopsaan. Niin se mitä olen lukenut ja mitä lääkäri minulle sanoi sai minut miettimään. Mitä jos se ei syystä tai toisesta olekkaa enää niin helppoa. Tietenkin meillä ei ole aiemminkaan kohdistettu yrittämistä tietyille päiville. En ole tikuttanut ovulaatiota. Ihan fiilis pohjalta, milloin on haluttanut tehdä. Meillä se ei todellakaan ole ollut vain kerran viikossa vaan jopa melkein joka päivä. Ilmeisesti siitä johtuen on ollut helpompaa raskautua enkä usko,että siinä tällä kertaakaan siinä on mitään muutosta.
Ainoa että olen huomannut itsessäni etten ole enää tyttömme pois menon jälkeen ollut niin halukas. Osa minua kuoli Huhtikuun 14-15 päivä. Enkä tule sitä ihmistä enää tavoittamaan kuka oli ennen noita päiviä. Olen muuttunut, osa minua on poissa.
Tuohon päivään saakka pelkäsin kuolemaa. Enää en pelkää, sillä minulla on siellä jossain vastassa todella jotain rakasta. En saanut pitää tyttöäni täällä kauaa, mutta uskon vielä tapaavani hänet. Lähinnä olen miettinyt miltä se tuntuu, sitä ei kyllä kukaan varmasti osaa kertoa. Kuolema ei aiheuta minussa mitään kauhureaktioita. Kävin toissapäivänä hammaslääkärissä, ruumisauto tuli noutamaan ilmeisesti vanhainkodilta tai sairaalan puolelta jonkun. Mielessäni ajattelin kuolema on jälleen kerran käynyt vierailulla korjaamassa omansa pois. Jäljelle jääville omaisille, tuo tullessaan surua ja tuskaa. Itse näen, että vanhemmasta päästä se tuntuu luontevammalta. He lähtevät ensin. Tyttäremme poismeno kuitenkin vahvisti sen ettei se kysy ikää milloin täältä lähdetään. Vaikken Jumalaan uskokkaan. Uskon kuitenkin, että jonnekkin meidän kaikkien päivät on kirjoitettu valmiiksi. Joku tietää milloin aika on täysi. Silloin se saapu, olkoon vaikka enkeli tai viikatemies. Sen uskon ettei se kysele haluatko lähteä vai jäädä, tuumaa varmankiin nyt on aika lähteä.
Eikä täällä maanpällä armoa ja oikeutta ole tasapuolisesti jaossa. Olen kuullut ettei ihmiselle anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minun rinkkani on jo tarpeeksi painava, keventää sitä voisi muttei painoa enää yhtään lisää. Katkeaa selkä, se on jo nyt niin liki.
Uusi raskaus ja elävä vauva ovat sitä mitä nyt tähän avohaavaan tarvittaisiin. Saisi sen edes hieman parsittua kasaan. Vaikkei mikään tytärtämme korvaa olisi elävä vauva kumminkin lahja tästä kärsimyksestä.
torstai 25. kesäkuuta 2015
Jälitarkastus ja patologian lausunnot
Kävimme eilen 24.6. Kys:ssissä jälkitarkastuksessa. Mitään poikkeavia löydöksiä ei löytynyt tytöstä, istukasta tai mammasta. Tytöllä oli normaalit tytön kromosomit, synnynnäisiä rakennepoikkeavuuksia ei ollut. Minun verikokeissa ei ollu mitään mikä selittäisi tilanteen. Istukan möyheys ym. oli seurausta sikiön menehtymisestä kohtuun. Vaikkakin meillä tilanne todettii nopeasti eikä lapsi ollut kuolleena sisälläni edes vuorokautta niin istukka oli jo lähtenyt luonnollisesti hajoamaan. Mysteeriksi siis jäi miksi tyttömme elämä loppui ennenkuin se edes ehti kunnolla alkaa.
Mammalla todettiin hertan mallinen kohtu, väliseinällä. Kohtu on kuitenkin alaosastaa normaali kohdussa on ikäänkuin kaksi sarvea. Kohdunkaula on ilman raskauttakin lyhyt vain 3cm. Lääkäri tuumasi ettei minun härpäkkeelläni täysi aikaisia lapsia tehdä se on sula mahdottomuus. Jos kaulakanava olisi normaalin mittainen niin silloin saattaisin hertan mallisellakin saada aikaiseksi täysiaikaisen lapsen.
Minä olin jo valmis kuulemaan lääkärin sanat ei enää. Ilokseni sain kuulla ettei tämä ole este uudelleen yrittämiselle. Jätinkin jo cerazetet tänä aamuna pois. Uusi lapsi saa tulla kun on tullakseen. Olen lääkärin mukaan myös siitä onnellisessa asemassa että vaikka yleensä tämmöisellä kohdulla on vaikea tulla raskaaksi niin minun tapauksessani se ei ole ollu vaikeaa ja toivottavasti se ei jatkossakaan ole.
Jääkäämme odottamaan iloisia uutisia. Seuraava raskaus onkin sitte tarkan syynin alla alusta saakka.
Tilanne siis tällä hetkellä G4 P3.
Mammalla todettiin hertan mallinen kohtu, väliseinällä. Kohtu on kuitenkin alaosastaa normaali kohdussa on ikäänkuin kaksi sarvea. Kohdunkaula on ilman raskauttakin lyhyt vain 3cm. Lääkäri tuumasi ettei minun härpäkkeelläni täysi aikaisia lapsia tehdä se on sula mahdottomuus. Jos kaulakanava olisi normaalin mittainen niin silloin saattaisin hertan mallisellakin saada aikaiseksi täysiaikaisen lapsen.
Minä olin jo valmis kuulemaan lääkärin sanat ei enää. Ilokseni sain kuulla ettei tämä ole este uudelleen yrittämiselle. Jätinkin jo cerazetet tänä aamuna pois. Uusi lapsi saa tulla kun on tullakseen. Olen lääkärin mukaan myös siitä onnellisessa asemassa että vaikka yleensä tämmöisellä kohdulla on vaikea tulla raskaaksi niin minun tapauksessani se ei ole ollu vaikeaa ja toivottavasti se ei jatkossakaan ole.
Jääkäämme odottamaan iloisia uutisia. Seuraava raskaus onkin sitte tarkan syynin alla alusta saakka.
Tilanne siis tällä hetkellä G4 P3.
torstai 18. kesäkuuta 2015
Avuton olo
Tämänpäiväinen psykiatrilla käynti oli aivan turha. Itselle tuli olo ettei lääkäri miestä kiinnostanut asiani pätkän vertaa. Hän antoi minulle vaa lappusia kriisin vaiheista. Meinasin sanoa että olen saanut tämmöiset laput jo sairaalasta lähtiessäni. Äitiysloman päätteeksi minulle ei luvattu sairaslomaa se että en koe itseäni henkisesti työelämään kykeneväksi ei kuulemma ole riittävän hyvä syy. Ajatus pätkii kotonakin ihan riittävästi saati sitte jos olisin töissä. Lääkäri vain tuumasi minulle että ihmisten elämään tulee tämmösiä kriisejä ja niistä on selvittävä. Juu toki onhan niistä selvittävä mutta se että en saanut kyllä apua siihen tänään mitä menin hakemaan. Olisin halunnut häneltä hieman arviota itsestäni sain vain vastaukseksi että esiinnyn pirteästi ja en näytä ylirasittuneelta. Ei ole siis huolissaan minun jaksamisestani. En aio palata kyseisen henkilön juttusille koskaan enää. Mitä siellä teen jos hänen asenteensa on minua kohtaan että kyllä tämä tästä. Eikös psykiatrin tehtävä ole nimen omaan auttaa ihmisiä? Omasta mielestäni en saanut tällä kertaa kyllä apua.
maanantai 15. kesäkuuta 2015
Tuskaista
Maanantai, tuskainen viikko edessä. Olisipa jo ens viikon maanantai, ei olisi kuin kaksi yötä Kyssin reissuun. Käyn tällä viikolla psykiatrin vastaanotolla, saa nähdä mitä hän diagnosoi vai diagnosoiko mitään. Kauheasti kaikkea hommaa, olen tehnyt ruumillista työtä pihalla niin että jokainen lihas ja nivel huutaa armoa. Vinttiäkin pitäisi tyhjennellä puruista ja roinasta. Juhannuskokko kasata vanhoista risuista. Eipä ehdi pahemmin murehtia. Ens viikkoa odottaessa.
lauantai 13. kesäkuuta 2015
Onnenhetkiä
Elämä tosiian rullaa eteenpäin. Itse olen huomannut sen rullaavan aikas nopeasti, vuodet viuhuvat ohitse. Itsehän en ole vanhentunut päivääkään. Heh :). Nuorimmainen poikamme täyttää tänään 3-vuotta. Kolmevuotta sitten alkoi kahden viikon teho rumba. Silloin oli myös surullista aikaa. Olit kotona tai sairaalassa aina olit poissa toisen lapsen luota. Vuoden 2012 juhannus meni sairaalassa. Eikä tänä vuonna 2015, ole myöskään hirveää juhla fiilistä. Viime juhannuksena 2014 rakensimme lampolaa. Silloin odotimme saapuvaksi nelijalkaisia vaaveja. Jos vaikka ensi vuonna juhannuksena 2016. Jos hyvin käy saatamme olla silloin kasvaneet tai kasvamassa yhdellä perheenjäsenellä. Toivon ainakin niin.
-Hanna
-Hanna
torstai 11. kesäkuuta 2015
Ristiriitaista
Vaikka tämä suuri suru on tuore. On myös pakko jatkaa matkaa eteenpäin. Suunnitella ,unelmoida, tehdä. Unelmoin jo uudesta raskaudesta. Malttamattomana odotan milloin saamme lääkäreiltä luvan yrittää uudelleen.
Silloin kun esikoinen oli vastasyntyneiden teholla eli vso:lla. Tapasin siellä äidin, jolla oli neljä lasta. Kaksi elossa olevaa ja kaksi kuollutta. Kaksi peräkkäin kuollutta lasta, kummallakin kerralla syynä äkillisesti irronnut istukka. Kummallakaan kerralla ei lasta keretty leikata ulos ajoissa. Tämä silloin hoidossa oleva lapsi oli syntynyt varhain. Juurikin 24-25rv. Mietin silloin että miten hän on uskaltanut ja jaksanut yrittää aina uudelleen. Itse ajattelin, että jos menettäisin lapseni samalla tavalla tai jotenkin muuten en uskaltaisi enää yrittää. En ymmärtänyt, nyt ymmärrän. Jos lapsi on todellakin haluttu ja suunniteltu. Sitä on valmis siihen uuteen rääkkin vaikka lopputuloksesta ei voi olla varma.
Se että aloin kirjoittaa tästä kohtukuolemasta. On seuraus siitä, että se on liian vaiettu asia. Jokaisen olisi hyvä tietää jotain kohtukuolemasta jotta voisi paremmin ymmärtää ja kohdata ihmisiä keille on käynyt niin. Samoin jos se sattuu omalla kohdalle, en todellakaan toivo kenellekkään samaa kohtaloa, mutta valitettavasti melkein jokainen päivä Suomessa joku perhe kuulee ne lääkärin kamalat sanat. Onneksi itselläni oli hieman tietoa asiasta, vaikkakin itse tilanne tuli kuitenkin aivan puun takaa. Minun ei tarvinnut kuitenkaan lähteä etsimään tietoa heti, että mikä kohtukuolema on ja miten sen asian kanssa edetään sairaalassa ja sen jälkeen.Neuvolassakin tämä mahdollisuus olisi hyvä käsitellä, ei pelottelun vuoksi. Vaan sen että ihmiset tietäisivät realiteetit. En minäkään varsinaisesti pelkää ennenaikaisesti syntyviä lapsia. Minulle se on normaalia, muusta en tiedä enkä koskaan tule saaman täysiaikaista lasta. Joku voisi kysyä onko mitään järkeä, jos ei lasta pysty kantamaan loppuunsaakka. Niin yhtälailla minulla kuin vähemmistöjenkin edustajilla on oikeus lapsiin. Tiedostan myös sen, että ilman nykylääketiedettä minulla ei olisi ainuttakaan elävää lasta.
Mieheni sanoi ettei halua kokea tätä enää ikinä uudelleen, kun aloimme puhua uudelleen yrittämisestä. Kerroin hänelle ettei kukaan voi luvata etteikö näin kävisi uudestaan, mutta sen mahdollisuus on häilyvän pieni. Sanoin myös sen minkä itse olen oivaltanut ja sisäistänyt. Sen jälkeen kun raskaustesti näyttää plussaa, mikään ei enää koskaan ole varmaa.
Tästä kaikesta huolimatta, odotan päivää jolloin saan tehdä positiivisen raskaustestin ja kantaa uutta elämää sisälläni. Sen aikaa kun omalla kehollani kykenen.
- Hanna
Silloin kun esikoinen oli vastasyntyneiden teholla eli vso:lla. Tapasin siellä äidin, jolla oli neljä lasta. Kaksi elossa olevaa ja kaksi kuollutta. Kaksi peräkkäin kuollutta lasta, kummallakin kerralla syynä äkillisesti irronnut istukka. Kummallakaan kerralla ei lasta keretty leikata ulos ajoissa. Tämä silloin hoidossa oleva lapsi oli syntynyt varhain. Juurikin 24-25rv. Mietin silloin että miten hän on uskaltanut ja jaksanut yrittää aina uudelleen. Itse ajattelin, että jos menettäisin lapseni samalla tavalla tai jotenkin muuten en uskaltaisi enää yrittää. En ymmärtänyt, nyt ymmärrän. Jos lapsi on todellakin haluttu ja suunniteltu. Sitä on valmis siihen uuteen rääkkin vaikka lopputuloksesta ei voi olla varma.
Se että aloin kirjoittaa tästä kohtukuolemasta. On seuraus siitä, että se on liian vaiettu asia. Jokaisen olisi hyvä tietää jotain kohtukuolemasta jotta voisi paremmin ymmärtää ja kohdata ihmisiä keille on käynyt niin. Samoin jos se sattuu omalla kohdalle, en todellakaan toivo kenellekkään samaa kohtaloa, mutta valitettavasti melkein jokainen päivä Suomessa joku perhe kuulee ne lääkärin kamalat sanat. Onneksi itselläni oli hieman tietoa asiasta, vaikkakin itse tilanne tuli kuitenkin aivan puun takaa. Minun ei tarvinnut kuitenkaan lähteä etsimään tietoa heti, että mikä kohtukuolema on ja miten sen asian kanssa edetään sairaalassa ja sen jälkeen.Neuvolassakin tämä mahdollisuus olisi hyvä käsitellä, ei pelottelun vuoksi. Vaan sen että ihmiset tietäisivät realiteetit. En minäkään varsinaisesti pelkää ennenaikaisesti syntyviä lapsia. Minulle se on normaalia, muusta en tiedä enkä koskaan tule saaman täysiaikaista lasta. Joku voisi kysyä onko mitään järkeä, jos ei lasta pysty kantamaan loppuunsaakka. Niin yhtälailla minulla kuin vähemmistöjenkin edustajilla on oikeus lapsiin. Tiedostan myös sen, että ilman nykylääketiedettä minulla ei olisi ainuttakaan elävää lasta.
Mieheni sanoi ettei halua kokea tätä enää ikinä uudelleen, kun aloimme puhua uudelleen yrittämisestä. Kerroin hänelle ettei kukaan voi luvata etteikö näin kävisi uudestaan, mutta sen mahdollisuus on häilyvän pieni. Sanoin myös sen minkä itse olen oivaltanut ja sisäistänyt. Sen jälkeen kun raskaustesti näyttää plussaa, mikään ei enää koskaan ole varmaa.
Tästä kaikesta huolimatta, odotan päivää jolloin saan tehdä positiivisen raskaustestin ja kantaa uutta elämää sisälläni. Sen aikaa kun omalla kehollani kykenen.
- Hanna
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Kaksi kuukautta sitten sanoimme hyvästit
"Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti."
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti."
Tasan 8 viikkoa sitten elämältäni valui se vähäinenki pohja mikä oli olemassa.
Eikä pelkästään minulta vaan myös mieheltäni ja pojiltamme. He ovat vielä onneksi niin pieniä ettei tämä heidän eläämänsä kovin hetkauta. Äiti ja Isi tietysti ovat murheellisia. Olemme selittäneet heille ikätasoisesti miten asiat ovat. Asioiden oikeilla nimillä, sisko on kuollut ja sisko oli se vauva kuka oli äidin masussa. Sisko on siellä jossain mihin me kaikki joskus mennään, mutta äiti ja isikään eivät tiedä mikä se paikka on.
Saana 15.4.2015
klo:07:39
paino: 605g
pituus: 34,50cm
päänympärys: 22cm
Kun näin hänet isänsä sylissä hän ei silmissäni ollutkaan niin pieni. Hentonen toki. Isoveli ,meidän esikoisemme oli 34+1 rv syntyessään 1856g ja 38cm pitkä.
8 viikkoa, niitä huomisia on tullut tuon edestä. Vaikken silloin uskonut huomisen enää tulevan. Minulle se on jo. Ammattilaiset muistuttavat minulle että siitä on vasta 8viikkoa. Suru, ikävä, kaipaus, ilo, viha ja tuska. Ne ovat läsnä lähes jokaisessa päivässä. Jokaisena päivänä ajattelen tyttöäni toisina enemmän toisina vähemmän. Välillä suru, tuska ja ikävä on niin polttavaa että tekisin mitä tahansa jotta saisin ne tunteet pois ja voisin muuttaa mennyttä.
Pelkäsin niin että jos synnyt varhain mitä siitä seuraa. En kuitenkaan tätä lopputulosta osannut odottaa. Pelkäsin kyllä menettäväni sinut, kohdun ulkopuolella tosin. Että saat niin pahoja komplikaatioita, massiivisia aivoverenvuotoja ja/tai keuhkosi eivät kestä ja ne repeytyvät. Vaikka niistä selviäisitkin mikä on lopputulos. Olisitko vammautunut niin vakavasti ettet olisi kyennyt puhumaan, liikkumaan, syömään itse, ym. Tämmösiä asioita pyöritin päässäni ja pelkäsin. Puhuin sinulle, että koita kestää ja pysyä kyydissä himpun pidempään. Tiedostin kyllä kohtukuolemankin, olin lukenut ja kuullut. Tuttavapiirissä tapauksia. Eihän meille voi käydä niin eihän? Alle 0,5% mahdollisuus.
Niin vain kuitenkin kävi. Me olimme jopa hoitohenkilökunnan valvovan silmän alla. Edelleenkin päässäni kaikuvat ne lääkärin lohduttomat sanat.
Meitä lohduttaa se ajatus, olet siellä jossain mummun (isän äidin) ja isän isoveljen kanssa. Sinun ei tarvitse olla yksin.
Tulee vielä se päivä jolloin tavataan. <3
Äiti&Isä
Saana 15.4.2015
klo:07:39
paino: 605g
pituus: 34,50cm
päänympärys: 22cm
Kun näin hänet isänsä sylissä hän ei silmissäni ollutkaan niin pieni. Hentonen toki. Isoveli ,meidän esikoisemme oli 34+1 rv syntyessään 1856g ja 38cm pitkä.
8 viikkoa, niitä huomisia on tullut tuon edestä. Vaikken silloin uskonut huomisen enää tulevan. Minulle se on jo. Ammattilaiset muistuttavat minulle että siitä on vasta 8viikkoa. Suru, ikävä, kaipaus, ilo, viha ja tuska. Ne ovat läsnä lähes jokaisessa päivässä. Jokaisena päivänä ajattelen tyttöäni toisina enemmän toisina vähemmän. Välillä suru, tuska ja ikävä on niin polttavaa että tekisin mitä tahansa jotta saisin ne tunteet pois ja voisin muuttaa mennyttä.
Pelkäsin niin että jos synnyt varhain mitä siitä seuraa. En kuitenkaan tätä lopputulosta osannut odottaa. Pelkäsin kyllä menettäväni sinut, kohdun ulkopuolella tosin. Että saat niin pahoja komplikaatioita, massiivisia aivoverenvuotoja ja/tai keuhkosi eivät kestä ja ne repeytyvät. Vaikka niistä selviäisitkin mikä on lopputulos. Olisitko vammautunut niin vakavasti ettet olisi kyennyt puhumaan, liikkumaan, syömään itse, ym. Tämmösiä asioita pyöritin päässäni ja pelkäsin. Puhuin sinulle, että koita kestää ja pysyä kyydissä himpun pidempään. Tiedostin kyllä kohtukuolemankin, olin lukenut ja kuullut. Tuttavapiirissä tapauksia. Eihän meille voi käydä niin eihän? Alle 0,5% mahdollisuus.
Niin vain kuitenkin kävi. Me olimme jopa hoitohenkilökunnan valvovan silmän alla. Edelleenkin päässäni kaikuvat ne lääkärin lohduttomat sanat.
Meitä lohduttaa se ajatus, olet siellä jossain mummun (isän äidin) ja isän isoveljen kanssa. Sinun ei tarvitse olla yksin.
Tulee vielä se päivä jolloin tavataan. <3
Äiti&Isä
tiistai 9. kesäkuuta 2015
Viikon vaikein päivä
Tiistai. Huhtikuun 14 päivästä asti kyseinen päivä on ollu minulle se vaikein. Toistuu joka viikko. Ainakin vielä. Sen kyseisen tiistain tapahtumat kelaantuvat päässä kuin filminauha. Onhan se päivä jolloin elämäni pysähtyi ja teki täys käännöksen. Mikään ei ole sen jälkeen ollut niinkuin ennen. Valehtelisin jos sanoisin ettei mikään ole muuttunut. Samalla kuoli joku pala minussa. Se sama päivä sinetöi myös muutaman muun ihmissuhteen kohtalon. Musiikista olen saanut ennenkin voimaa niin myös nyt.
YÖ- Helmoista Taivaan
"
kasvoilta huomaan kivun, kaipauksen
onni onnellisten repii haavan jokaisen
häneltä ken kulkee nyt
tuska rinnassaan
pientareita petettyjen maan
jos voisin antaa
liekin pimeään
toivon joka hetkeksi ees tempaa elämään
mutta sanat tyhjää ne
hälle helisee
pettymystään tyhjäksi ei tee
mä toivon että luoja varjelee
helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ei suru tartu
vaikka kohtaat sen
kosket kättä nujerretun häntä kuunnellen
kuljet yhtä matkaa
ja seisot rinnallaan
ja vaikket taakkaansa voi ottaakkaan
se riittää kun et hylkää murheeseen
helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ja valo halkoo tummaa maisemaa
kolkutellen pintaa jäisen sydämen
ettei pelkäisi se rakastaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ja valo halkoo tummaa maisemaa
kolkutellen pintaa jäisen sydämen
ettei pelkäisi se rakastaa "
YÖ- Helmoista Taivaan
"
kasvoilta huomaan kivun, kaipauksen
onni onnellisten repii haavan jokaisen
häneltä ken kulkee nyt
tuska rinnassaan
pientareita petettyjen maan
jos voisin antaa
liekin pimeään
toivon joka hetkeksi ees tempaa elämään
mutta sanat tyhjää ne
hälle helisee
pettymystään tyhjäksi ei tee
mä toivon että luoja varjelee
helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ei suru tartu
vaikka kohtaat sen
kosket kättä nujerretun häntä kuunnellen
kuljet yhtä matkaa
ja seisot rinnallaan
ja vaikket taakkaansa voi ottaakkaan
se riittää kun et hylkää murheeseen
helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ja valo halkoo tummaa maisemaa
kolkutellen pintaa jäisen sydämen
ettei pelkäisi se rakastaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
kuin kuninkaallinen se ratsastaa
jälkeen yön ja jälkeen kyynelten
se murtuneita kerran kuljettaa
helmoista taivaan aamu aukeaa
ja valo halkoo tummaa maisemaa
kolkutellen pintaa jäisen sydämen
ettei pelkäisi se rakastaa "
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Ylilääkärin juttusilla
Kävimme viimeviikon keskiviikkona eli 3.6.2015. K-S keskussairaalan synnytysosaston ylilääkärin juttusilla. Halusimme kysyä muutamia kysymyksiä koskien minun hoitoani. Olimme varautuneet toisenlaiseen vastaanottoon, mutta meillä olikin antoisa keskustele lääkärin kanssa.
Lääkäri myönsi että minun kohdallani oli tuijotettu minun aiempia ennenaikaisia synnytyksiä. Vaikka itse yritin moneen kertaan sanoa lääkäreille että tämä ei ole nyt normaalia. Ei pojat vielä tässä vaiheessa alkaneet tulla ulos. Ennenaikaisuus ei siis soittanut hälytys kelloja. Minusta ei oltu otettu K-S keskussairaalassa sisään otettaessa verikokeita, sekin oli yksi uupuma. Streptokokin testasivat pissanäytteestä koska se on yleisin. Se oli negatiivinen.
Kysyin miksi minulle annettiin sitä Adalattia. Koska sydänvikani takia sitä ei olisi saanut antaa. Ei mukamas ollu esitiedoissa. Kyllä se äitiyskortissa luki ja varmasti jossain kohtaa minun papereissani. Ainakin vanhemmissa osissa. Onneksi minulle ei tullut siitä mitään komplikaatioita.
Kysyimme myös sitä minkä takia he uskaltavat antaa Tratocilea. Pois sulkematta mahdollisia tulehduksia tai infektioita. Kyseisen lääkkeen lääkeinffossa lukee mikäli epäillään tai on tiedossa äidillä infektio niin lääkettä ei saa käyttää. Käypähoito suositukset sanovat että 50% pieniviikkosina syntyvistä synnytyksen käynnistymiseen syynä on infektio. Tähän emme saaneet vastausta, lääkäri sanoi ettei voi ottaa kantaa ennenkö patologian lausunnot ja minun verikoetulokset ovat käytettävissä.
Sitten tämä lapsen havaittu sykkeen lasku. Havainto oli tuon Adalatin annon jälkeen ja ilman lapsen tilan tarkistusta heti perään aloitettiin Tratocile infuusio. Omasta pyynnöstäni syke katsottiin doplerilla, mikä edes hädin tuskin toimi. 90-100 se oli. Kuten aiemmin olen kertonut minä kysyin hoitajalta etteikös tuo ole aika alhainen. Hän kuittasi sen tosiaan minulle " Nämä pieniviikkoiset voivat reagoida lääkkeisin näin ja niiden pitäisi kestää se." Hoitaja ei ollut katsonut aiheelliseksi kertoa tästä lääkärille. Itse tottakai oletin että hän on kertonut. Lääkäri kuuli tästä minulta vasta tuolloin 3.6.2015. Tästä tuli itselle tottakai suuri jossittelu kysymysten vyöry päähän. Olisiko lapsemme hengissä jos hänen tilansa olisi tarkistettu?
Mitä siihen tulee miksi en ollut Kyssin asiakas jo tämän raskauden aikana. Ei kuulemma ole tapana automaattisesti, se pitää tulla erillis pyyntönä. Sille ei kuitenkaan meidän tapauksessa ole estettä. Kysyimme jo valmiiksi että varmasti sen saamme mikäli vielä voimme yrittää lasta. Se on meille luvattu.
Tuonne Sairaalan meno oli jotain ihan hirveetä. Minua ahdisti niin etten pystynyt kahvin kanssa mitään ottamaan sairaalan kahviossa. Meinasi kahvikin jäädä juomatta. Onneksi mieheni tsemppasi. Sanoinkin hänelle että se sama tunne meinaa tulla mikä oli silloin ennen siirtoa. Tieto siitä, että varmaksi tiedän tuon sairaalan olevan viimeinen paikka missä lapseni oli elossa. Myös todennäköisesti hän myös menehtyi kohtuuni tuossa samassa rakennuksessa. Ajatus ja tunne siitä oli todella ahdistava. En välttämättä tämän asian tiimoilta joudu koskaan palaamaan kyseiseen paikkaan.
Kuitenkin joka vuosi niin kauan kun esikoisemme täyttää 18. Palaan tuonne sairaalan eri merkeissä tosin, tarkistamaan lapseni sydämen tilan. Jouduin varmasti vuosien saatossa palaamaan sinne ja en epäile yhtään etteikö ensimmäisinä vuosina tuo tunne palaa mieleen. Toivottavasti lääkärit huomaavat poikani sydämessä mahdolliset muutokset ajoissa. Etten menetä toistakin rakasta aarrettani kyseiselle laitokselle.
Paljon siis saimme vastauksia paljon jäi vielä hampaankoloon. Juhannuksen jälkeen 24.6. Suuntaamme Kyssiin. Kuulemaan patologian vastaukset istukasta ja lapsesta. Minun verikokeideni tulokset ja hieman suunnitelmaa tulevaa silmällä pitäen. Odotan tuota päivää innolla. Onneksi siihen ei ole enää pitkälti.
Tiedän että kaikelle tapahtuneelle ei saada vastausta. Mutta minulle riittää se että saan virallisen tiedon istukan infektiosta. Sekin myös oliko lapsessa sitten jotain niin suurta vikaa, että hän ei olisi kyennyt elämään laisinkaan. Ulkoisesti hän oli täydellinen. Nämä riittävät minulle. Varmistettu infektio, silloin tiedän että minulle annetut estolääkkeet tappoivat lapsen. Lapsessa havaittu joku isompi vika, silloin hänen ei ainakaan tarvinnut kärsiä enempää.
Olet ajatuksissa rakas lapseni. Kaipaan ja ikävöin sinua. - Äiti
Lääkäri myönsi että minun kohdallani oli tuijotettu minun aiempia ennenaikaisia synnytyksiä. Vaikka itse yritin moneen kertaan sanoa lääkäreille että tämä ei ole nyt normaalia. Ei pojat vielä tässä vaiheessa alkaneet tulla ulos. Ennenaikaisuus ei siis soittanut hälytys kelloja. Minusta ei oltu otettu K-S keskussairaalassa sisään otettaessa verikokeita, sekin oli yksi uupuma. Streptokokin testasivat pissanäytteestä koska se on yleisin. Se oli negatiivinen.
Kysyin miksi minulle annettiin sitä Adalattia. Koska sydänvikani takia sitä ei olisi saanut antaa. Ei mukamas ollu esitiedoissa. Kyllä se äitiyskortissa luki ja varmasti jossain kohtaa minun papereissani. Ainakin vanhemmissa osissa. Onneksi minulle ei tullut siitä mitään komplikaatioita.
Kysyimme myös sitä minkä takia he uskaltavat antaa Tratocilea. Pois sulkematta mahdollisia tulehduksia tai infektioita. Kyseisen lääkkeen lääkeinffossa lukee mikäli epäillään tai on tiedossa äidillä infektio niin lääkettä ei saa käyttää. Käypähoito suositukset sanovat että 50% pieniviikkosina syntyvistä synnytyksen käynnistymiseen syynä on infektio. Tähän emme saaneet vastausta, lääkäri sanoi ettei voi ottaa kantaa ennenkö patologian lausunnot ja minun verikoetulokset ovat käytettävissä.
Sitten tämä lapsen havaittu sykkeen lasku. Havainto oli tuon Adalatin annon jälkeen ja ilman lapsen tilan tarkistusta heti perään aloitettiin Tratocile infuusio. Omasta pyynnöstäni syke katsottiin doplerilla, mikä edes hädin tuskin toimi. 90-100 se oli. Kuten aiemmin olen kertonut minä kysyin hoitajalta etteikös tuo ole aika alhainen. Hän kuittasi sen tosiaan minulle " Nämä pieniviikkoiset voivat reagoida lääkkeisin näin ja niiden pitäisi kestää se." Hoitaja ei ollut katsonut aiheelliseksi kertoa tästä lääkärille. Itse tottakai oletin että hän on kertonut. Lääkäri kuuli tästä minulta vasta tuolloin 3.6.2015. Tästä tuli itselle tottakai suuri jossittelu kysymysten vyöry päähän. Olisiko lapsemme hengissä jos hänen tilansa olisi tarkistettu?
Mitä siihen tulee miksi en ollut Kyssin asiakas jo tämän raskauden aikana. Ei kuulemma ole tapana automaattisesti, se pitää tulla erillis pyyntönä. Sille ei kuitenkaan meidän tapauksessa ole estettä. Kysyimme jo valmiiksi että varmasti sen saamme mikäli vielä voimme yrittää lasta. Se on meille luvattu.
Tuonne Sairaalan meno oli jotain ihan hirveetä. Minua ahdisti niin etten pystynyt kahvin kanssa mitään ottamaan sairaalan kahviossa. Meinasi kahvikin jäädä juomatta. Onneksi mieheni tsemppasi. Sanoinkin hänelle että se sama tunne meinaa tulla mikä oli silloin ennen siirtoa. Tieto siitä, että varmaksi tiedän tuon sairaalan olevan viimeinen paikka missä lapseni oli elossa. Myös todennäköisesti hän myös menehtyi kohtuuni tuossa samassa rakennuksessa. Ajatus ja tunne siitä oli todella ahdistava. En välttämättä tämän asian tiimoilta joudu koskaan palaamaan kyseiseen paikkaan.
Kuitenkin joka vuosi niin kauan kun esikoisemme täyttää 18. Palaan tuonne sairaalan eri merkeissä tosin, tarkistamaan lapseni sydämen tilan. Jouduin varmasti vuosien saatossa palaamaan sinne ja en epäile yhtään etteikö ensimmäisinä vuosina tuo tunne palaa mieleen. Toivottavasti lääkärit huomaavat poikani sydämessä mahdolliset muutokset ajoissa. Etten menetä toistakin rakasta aarrettani kyseiselle laitokselle.
Paljon siis saimme vastauksia paljon jäi vielä hampaankoloon. Juhannuksen jälkeen 24.6. Suuntaamme Kyssiin. Kuulemaan patologian vastaukset istukasta ja lapsesta. Minun verikokeideni tulokset ja hieman suunnitelmaa tulevaa silmällä pitäen. Odotan tuota päivää innolla. Onneksi siihen ei ole enää pitkälti.
Tiedän että kaikelle tapahtuneelle ei saada vastausta. Mutta minulle riittää se että saan virallisen tiedon istukan infektiosta. Sekin myös oliko lapsessa sitten jotain niin suurta vikaa, että hän ei olisi kyennyt elämään laisinkaan. Ulkoisesti hän oli täydellinen. Nämä riittävät minulle. Varmistettu infektio, silloin tiedän että minulle annetut estolääkkeet tappoivat lapsen. Lapsessa havaittu joku isompi vika, silloin hänen ei ainakaan tarvinnut kärsiä enempää.
Olet ajatuksissa rakas lapseni. Kaipaan ja ikävöin sinua. - Äiti
Palataan ajassa taaksepäin
Palataan loppu talveen 2014. On Maaliskuu, hormoonikierrukka on ollut vuoden päivät asennettuna ja se on vaivaltanut koko ajan. Olen päättänyt otattaa sen pois. Mietin jo valmiiksi että mites nyt aloitanko minipillerit mitä söin kuopuksen syntymän jälkeen kierrukan laittoon saakka. Vai miten olisi raskaus, vauva. Jaksanko kolmannen kerran sen vauva teho rumban ? Muhitan asiaa päässäni pari päivää. Kyllä olen valmis siihen koitokseen vielä kerran ja jos vaikka tällä kertaa tuloksena olisi tyttö. Enää on yksi asia homman esteenä. Mies, miten saan hänet suostumaan vielä kerran. Kysyn, vastaus ei ollut semmoinen mitä olin odottanut. Hän oli jo jonkin aikaa sitten ajatellut että kolmas olisi ihan mukava lisä perheeseemme. Mieheni oli jäänyt odottamaan minua, milloin minulle aika on kypsä. Olinhan kuopuksen syntymän jälkeen vannottanut että lapset oli nyt tässä.
Eikun soittoa äitiysneuvolaan. Taisin saada jopa samalle viikolle poisto ajan. Terveydenhoitajan poistaessa kierrukkaa hän huomaa ettei se ole kohdussa. Kohdunkaulakanavassa vuoden vaivaltanut härpäke on nyt pois. Tiedustelen onko mahdollista, että tästä olisi jotain haittaa raskauksia ja raskautumista ajatellen. Minulle vakuutellaan hoitajan sekä myös lääkärin taholta ettei mitään syytä huoleen ole.
Noh eipä muutaku vauvaa yrittämään. Raskaudun kesäkuussa kyseinen raskaus päättyy keskenmenoon rv.8. Siinä pienessä ihmisen alussa oli jotain vialla ei ulkoisesti tarkisteltuna vastannut viikkoa 8. Olin käynyt jo ekalla neuvola käynnillä siellä syke kyllä näkyi. Vakkari hoitaja ei ollut tuolloin töissä vaan oli sijainen. Syke oli omaan silmäänikin laiskan oloinen, mutten jäänyt sitä asiaa sen enempää murehtimaan. Keskenmenon jälkeen suositeltiin odottamaan yksi kuukautiskierto. Odotimme ja heti seuraavasta tärppäsi taas. Marraskuun loppu puolella plussasin saldona siis tähän mennessä G4P2.
Tämä raskaus tuntui jotenkin erilaiselle, minua oksetti niinkö ennenkin. Illalla kun kävin suihkussa niin heti lopetettuani sen illan eväät tuli oksennuksena pihalle. Tämä toistui rv 12 asti. Inhosin suihkuun menoa ja en viitsinyt hirveästi syödä ennen suihkuun menoa. Sen jälkeen vasta sitten. Maha oli kosketus arka, mitä se ei ennen ollut. Sitten kun lapsen taimi sisälläni oli jo sen verran iso että maha alkoi työntymään ulospäin. Tunsin lapsen oikealla puolella mahaani, kun pojat olivat olleet vasemmalla puolella. Ei, ei koskaan keskellä vaan selkeästi jommallakummalla puolella mahaani. Kyselin tätäkin lääkäreiltä sain vain olan kohautuksia vastaukseksi. Itsellä oli jo mieleen hiipinyt että kohdunmalli ei taida olla ihan normaali. Mikä saattaisi olla myös syy toistuviin ennenaikaisuuksiin.
Raskaus sujui rauhallisesti 20rv asti. Rakenne ultrassakin sikiöllä oli kaikki hyvin. Kohdunkaula oli tavattoman lyhyt ja sisäsuu auennut. Lääkäri oli yllättynyt. Määräsi kotio lepohoitoon. Siitä se sitten alkoi piinaava kuukausi. Levosta huolimatta kaikennäköisiä oireita ilmeni, kävin aina sairaalassa näytillä. Milloin sovitussa kontrollissa, muutaman kerran synnytysvastaanotossa. Täältä yli 130km päästä on ihan hemmetin hienoa lähteä vaan näytille. Peläten samalla automatkan aiheuttamia lisä ongelmia, mahdollista synnytyksen edistymistä. Itse olin sitä mieltä että olisin kuulunut jo tänä aikana Kyssin potilaaksi.
Sitten tuli se Maanantai 13.4.2015 milloin jäin sairaalaan sisälle. Olin silloin helpottunut, nyt olemme turvassa meitä pystytään auttamaan. Harhaluulo. Nykyään näköjään tarvitsisi itsekkin olla lääketieteen kandidaatti vähintään ja farmaseutti siihen päälle. Omalla kohdallani meni moni asia pieleen. En maalaa vielä piruja seinille ennenkuin näen ja kuulen itse patologian lausunnot. Vahvasti kuitenkin tällä hetkellä näyttää siltä, että hoitoketjussa tapahtuneet virheet maksoivat tyttäremme hengen.
Eikun soittoa äitiysneuvolaan. Taisin saada jopa samalle viikolle poisto ajan. Terveydenhoitajan poistaessa kierrukkaa hän huomaa ettei se ole kohdussa. Kohdunkaulakanavassa vuoden vaivaltanut härpäke on nyt pois. Tiedustelen onko mahdollista, että tästä olisi jotain haittaa raskauksia ja raskautumista ajatellen. Minulle vakuutellaan hoitajan sekä myös lääkärin taholta ettei mitään syytä huoleen ole.
Noh eipä muutaku vauvaa yrittämään. Raskaudun kesäkuussa kyseinen raskaus päättyy keskenmenoon rv.8. Siinä pienessä ihmisen alussa oli jotain vialla ei ulkoisesti tarkisteltuna vastannut viikkoa 8. Olin käynyt jo ekalla neuvola käynnillä siellä syke kyllä näkyi. Vakkari hoitaja ei ollut tuolloin töissä vaan oli sijainen. Syke oli omaan silmäänikin laiskan oloinen, mutten jäänyt sitä asiaa sen enempää murehtimaan. Keskenmenon jälkeen suositeltiin odottamaan yksi kuukautiskierto. Odotimme ja heti seuraavasta tärppäsi taas. Marraskuun loppu puolella plussasin saldona siis tähän mennessä G4P2.
Tämä raskaus tuntui jotenkin erilaiselle, minua oksetti niinkö ennenkin. Illalla kun kävin suihkussa niin heti lopetettuani sen illan eväät tuli oksennuksena pihalle. Tämä toistui rv 12 asti. Inhosin suihkuun menoa ja en viitsinyt hirveästi syödä ennen suihkuun menoa. Sen jälkeen vasta sitten. Maha oli kosketus arka, mitä se ei ennen ollut. Sitten kun lapsen taimi sisälläni oli jo sen verran iso että maha alkoi työntymään ulospäin. Tunsin lapsen oikealla puolella mahaani, kun pojat olivat olleet vasemmalla puolella. Ei, ei koskaan keskellä vaan selkeästi jommallakummalla puolella mahaani. Kyselin tätäkin lääkäreiltä sain vain olan kohautuksia vastaukseksi. Itsellä oli jo mieleen hiipinyt että kohdunmalli ei taida olla ihan normaali. Mikä saattaisi olla myös syy toistuviin ennenaikaisuuksiin.
Raskaus sujui rauhallisesti 20rv asti. Rakenne ultrassakin sikiöllä oli kaikki hyvin. Kohdunkaula oli tavattoman lyhyt ja sisäsuu auennut. Lääkäri oli yllättynyt. Määräsi kotio lepohoitoon. Siitä se sitten alkoi piinaava kuukausi. Levosta huolimatta kaikennäköisiä oireita ilmeni, kävin aina sairaalassa näytillä. Milloin sovitussa kontrollissa, muutaman kerran synnytysvastaanotossa. Täältä yli 130km päästä on ihan hemmetin hienoa lähteä vaan näytille. Peläten samalla automatkan aiheuttamia lisä ongelmia, mahdollista synnytyksen edistymistä. Itse olin sitä mieltä että olisin kuulunut jo tänä aikana Kyssin potilaaksi.
Sitten tuli se Maanantai 13.4.2015 milloin jäin sairaalaan sisälle. Olin silloin helpottunut, nyt olemme turvassa meitä pystytään auttamaan. Harhaluulo. Nykyään näköjään tarvitsisi itsekkin olla lääketieteen kandidaatti vähintään ja farmaseutti siihen päälle. Omalla kohdallani meni moni asia pieleen. En maalaa vielä piruja seinille ennenkuin näen ja kuulen itse patologian lausunnot. Vahvasti kuitenkin tällä hetkellä näyttää siltä, että hoitoketjussa tapahtuneet virheet maksoivat tyttäremme hengen.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Kuinka jaksat ?
Tuo usein kuultu kysymys. En aina oikein tiedä miten siihen pitäisi vastata. Hyvin, huonosti vai mitä... Totuushan on se, että olemme menettäneet sen vanhemmille kaikkein rakkaimman maailmassa. Miltähän luulet sen tuntuvan.? Mieti hetki miltä sinusta tuntuisi jos oma lapsesi kuolisi tai seurustelukumppanisi tai puolisosi. Juuri niin, se tunne siitä ajatuksesta puristaa ja ahdistaa aivan hirveästi. Nyt tiedät miltä minusta ja miehestäni sekä lukuisista kohtalotovereista tuntuu.
Meillä se ei vaan jää siihen hetken tunteeseen vaan alkuksi se tunne on läsnä lähes koko ajan. Minulla se on vielä päivittäin. Teen toki normaaleja arki juttuja. Välillä nekin tuntuvat merkityksettömiltä. Itseasiassa koko elämä tuntuu turhalta, turralta. Muutama on sanonut että tällä on joku tarkoitus. Ai kiva jos todella tällä ololla ja tapahtumalla on jonkun mielestä tarkoitus. Niin mikä kysyn vain? Kasvattaa minua ihmisenä. Juu ok. Eiköhän siihenki olisi löytynyt hieman kivuttomampi keino. Pakko kyllä sanoa että ajatus siitä että täytän loppuvuodesta 25. Tuntuu aivan naurettavalta, minähän olen kokenut asioita ainakin 60 vuoden edestä. Olen huomannut että minua ärsyttää kun joku sanoo voi kun olet nuori ja sinulla on vielä aikaa ja ehtii tapahtua vaikka mitä. Useimmiten tätä fiksua lausahdusta laukovat eivät tiedä mitä kaikkea olen kokenut.
EN en todellakaan halua kokea enää yhtään vastoinkäymistä elämässäni tai haudata ainakaan toista lasta tai miestäni. Tiedän toki että niitä vastoinkäymisiä tulee vielä tapahtumaan. Toivoisin vain että saisin elää edes vuoden mittaisen seesteisen jakson elämässäni ettei tapahtuisi mitään normaalin lapsiperheen arkeen kuuluvista sairastelu episodeista poikkeavaa.
Kauhulla odotan elämän seuraava siirtoa shakkilaudalla minun kohdallani. Aloitin terapian taas uudestaan tällä kertaa käyn jopa jo Psykiatrin juttusilla. Ai miksi? No sen takia että pimeimpinä surun hetkinä olen halunnut itse kuolla, mennä tyttöni luokse. Miksi ihminen kenellä on ulkoisesti ajatellen kaikki hyvin, on rakastava mies, kaksi lasta ja oma talo haluaisi kuolla? Siinähän tuli jo se yksi iso asia kun ei ole vain kahta vaan on kolme lasta joista yksi on poissa. Sekä kun elämä on koetellu jo riittävästi vähän liiankin monella osa-alueella. Tulee väkisinki tunne että olisi umpikujassa eikä sieltä pääse pois vaikka mitä tekisi. Aina kun olet saamassa itseäsi elämässä kohti seesteisyyttä niin ei. Kyllä silloin voi tämmöinen pimeä asia hiipiä mieleen. Minä onneksi olen rohjennut hakea apua. En tule riistämään henkeäni sillä saan apua ajoissa. Kaikille ei välttämättä käy yhtä onnellisesti.
Minun on myös pakko katsoa huomiseen, onhan minulla kaksi lasta joista pitää kantaa huoli ja vastuu. Olen myös huomannut että elämä jatkuu, vaikken sitä haluaisikaan. Mikään ei ole niinkuin ennen. Ei ole eikä tule enää koskaan olemaan. Mikäli vielä joskus saamme elävän lapsen. On hän meidän neljäs. Tiedän jo nyt että neljäs lapsi kursisi tätä avohaavaa hieman kasaan. Ei hän korvaa ketään eikä ole tarkoituskaan. Kolmas lapsemme oli todella haluttu ja odotettu. Jotain jäi kesken. Syli on tyhjä. Tällä hetkellä minua kannattelee haave uudesta yrityksestä, toisesta vauvasta. Vielä en varmaksi tiedä, mutta toivottavasti se on vielä mahdollista. Mikäli saan vielä oman tuhisevan käärön, olen onnellisempi kuin ikinä. Hän on lahja, suurin.
Meillä se ei vaan jää siihen hetken tunteeseen vaan alkuksi se tunne on läsnä lähes koko ajan. Minulla se on vielä päivittäin. Teen toki normaaleja arki juttuja. Välillä nekin tuntuvat merkityksettömiltä. Itseasiassa koko elämä tuntuu turhalta, turralta. Muutama on sanonut että tällä on joku tarkoitus. Ai kiva jos todella tällä ololla ja tapahtumalla on jonkun mielestä tarkoitus. Niin mikä kysyn vain? Kasvattaa minua ihmisenä. Juu ok. Eiköhän siihenki olisi löytynyt hieman kivuttomampi keino. Pakko kyllä sanoa että ajatus siitä että täytän loppuvuodesta 25. Tuntuu aivan naurettavalta, minähän olen kokenut asioita ainakin 60 vuoden edestä. Olen huomannut että minua ärsyttää kun joku sanoo voi kun olet nuori ja sinulla on vielä aikaa ja ehtii tapahtua vaikka mitä. Useimmiten tätä fiksua lausahdusta laukovat eivät tiedä mitä kaikkea olen kokenut.
EN en todellakaan halua kokea enää yhtään vastoinkäymistä elämässäni tai haudata ainakaan toista lasta tai miestäni. Tiedän toki että niitä vastoinkäymisiä tulee vielä tapahtumaan. Toivoisin vain että saisin elää edes vuoden mittaisen seesteisen jakson elämässäni ettei tapahtuisi mitään normaalin lapsiperheen arkeen kuuluvista sairastelu episodeista poikkeavaa.
Kauhulla odotan elämän seuraava siirtoa shakkilaudalla minun kohdallani. Aloitin terapian taas uudestaan tällä kertaa käyn jopa jo Psykiatrin juttusilla. Ai miksi? No sen takia että pimeimpinä surun hetkinä olen halunnut itse kuolla, mennä tyttöni luokse. Miksi ihminen kenellä on ulkoisesti ajatellen kaikki hyvin, on rakastava mies, kaksi lasta ja oma talo haluaisi kuolla? Siinähän tuli jo se yksi iso asia kun ei ole vain kahta vaan on kolme lasta joista yksi on poissa. Sekä kun elämä on koetellu jo riittävästi vähän liiankin monella osa-alueella. Tulee väkisinki tunne että olisi umpikujassa eikä sieltä pääse pois vaikka mitä tekisi. Aina kun olet saamassa itseäsi elämässä kohti seesteisyyttä niin ei. Kyllä silloin voi tämmöinen pimeä asia hiipiä mieleen. Minä onneksi olen rohjennut hakea apua. En tule riistämään henkeäni sillä saan apua ajoissa. Kaikille ei välttämättä käy yhtä onnellisesti.
Minun on myös pakko katsoa huomiseen, onhan minulla kaksi lasta joista pitää kantaa huoli ja vastuu. Olen myös huomannut että elämä jatkuu, vaikken sitä haluaisikaan. Mikään ei ole niinkuin ennen. Ei ole eikä tule enää koskaan olemaan. Mikäli vielä joskus saamme elävän lapsen. On hän meidän neljäs. Tiedän jo nyt että neljäs lapsi kursisi tätä avohaavaa hieman kasaan. Ei hän korvaa ketään eikä ole tarkoituskaan. Kolmas lapsemme oli todella haluttu ja odotettu. Jotain jäi kesken. Syli on tyhjä. Tällä hetkellä minua kannattelee haave uudesta yrityksestä, toisesta vauvasta. Vielä en varmaksi tiedä, mutta toivottavasti se on vielä mahdollista. Mikäli saan vielä oman tuhisevan käärön, olen onnellisempi kuin ikinä. Hän on lahja, suurin.
Järjestelyt syntymän jälkeen
Hautaamis/hautajais järjestelyt. Onneksemme sairaalan sosiaalityöntekijä hoiti viralliset asiat puolestamme. Hän tuli tapaaman meitä samana päivänä kun tyttö oli syntynyt aamulla. Hän tiedusteli kuinka haluamme toimia, arkkuhautaus, yksilö tuhkaus vai haluammeko että tyttö tuhkataan ns. yhteistuhkauksessa. Olimme menneenä yönä jo puhuneet asiasta miehen kanssa. Yksilö tuhkaus ja tuhkat sirotellaan kotiin. Ei kirkkomaahan.
Tämä asia hoitui meidän mielestämme kivuttomasti. Jos se nyt voi kivutta hoitua. Tehtäväksemme jäi hommata maatuva rasia tuhkille. Se olikin ensimmäinen tehtävä kotona kun kotio pääsin. Kävimmekin parin päivän päästä ostamassa pienen lahjarasian johon tytön maalliset jäänteet voidaan laittaa.
Hautauslupa saatiin alle viikon päästä kuolemasta. Tuhkien saanti venyikin kun krematooriossa oli ruuhka. Ei se varsinaisesti haitannut kun ei sen isompia hautajaisia ollut tarkoitus pitää. Perheen kesken hautaamme rasian sitten kun näemme tänä kesänä sille sopivan hetken.
Olin kuvitellut tuhkien haku reissun raskaaksi reissuksi. Matka Kuopioon ja krematooriolle olikin sitä. Raskas, kyyneleet vieri lähes koko matkan pitkin poskiani. Kun kävelimme mieheni kanssa krematoorioon ja vainajien vastaanotto paikkaan. Tunnelma oli jopa jokseenkin hilpeä. Peitimme kumpikin ilmeisesti tuskamme hurttiin huumoriin. Astuimme sisään oli hiljaista. Noh mitä kalman huoneelta voikaan odottaa ei siellä kukaan riemusta kilju. Työntekijä saapui, esittäytyi hoidimme nopeasti parit allekirjoitukset. Tai siis minä äitinä hoidin koska kuolleena syntynyt lapsi kulkee äidin nimellä. Paperissa lukikin Vainajan tietojen kohdalla: Hanna Savolainen KS lapsi.
Työntekijä otti rasian ja kävi täyttämässä sen. Siinä se nyt oli. Tyttäreni jäännökset pahvirasiassa ja ulkona satoi vettä kaatamalla. Kun astuimme miehen kanssa ulos heitinkin että kait minä nyt liukastun ja tuhkat valuvat sadeveden mukana viemäriin.
Päästyämme autolle huomasin että oloni oli helpottunut. Ei ahdistanut ei mitään oli ihan hyvä olla. Kiersimme muutamassa paikassa kävimme jopa muistokahvit juomassa kahvilassa. Silloin itselleni valkeni. Ei Saana ole mennyt minnekkään hän on läsnä. Jokaisessa hetkessä, olkoon tuhkat missä hyvää. Tyttö on läsnä, ajatuksissa, sydämessä. Ken tietää vaikka istuisi olkapäällä.
Nyt odotamme vain sopivaa hetkeä. Milloin on paras hetki laittaa rasia maahan.
Tämä asia hoitui meidän mielestämme kivuttomasti. Jos se nyt voi kivutta hoitua. Tehtäväksemme jäi hommata maatuva rasia tuhkille. Se olikin ensimmäinen tehtävä kotona kun kotio pääsin. Kävimmekin parin päivän päästä ostamassa pienen lahjarasian johon tytön maalliset jäänteet voidaan laittaa.
Hautauslupa saatiin alle viikon päästä kuolemasta. Tuhkien saanti venyikin kun krematooriossa oli ruuhka. Ei se varsinaisesti haitannut kun ei sen isompia hautajaisia ollut tarkoitus pitää. Perheen kesken hautaamme rasian sitten kun näemme tänä kesänä sille sopivan hetken.
Olin kuvitellut tuhkien haku reissun raskaaksi reissuksi. Matka Kuopioon ja krematooriolle olikin sitä. Raskas, kyyneleet vieri lähes koko matkan pitkin poskiani. Kun kävelimme mieheni kanssa krematoorioon ja vainajien vastaanotto paikkaan. Tunnelma oli jopa jokseenkin hilpeä. Peitimme kumpikin ilmeisesti tuskamme hurttiin huumoriin. Astuimme sisään oli hiljaista. Noh mitä kalman huoneelta voikaan odottaa ei siellä kukaan riemusta kilju. Työntekijä saapui, esittäytyi hoidimme nopeasti parit allekirjoitukset. Tai siis minä äitinä hoidin koska kuolleena syntynyt lapsi kulkee äidin nimellä. Paperissa lukikin Vainajan tietojen kohdalla: Hanna Savolainen KS lapsi.
Työntekijä otti rasian ja kävi täyttämässä sen. Siinä se nyt oli. Tyttäreni jäännökset pahvirasiassa ja ulkona satoi vettä kaatamalla. Kun astuimme miehen kanssa ulos heitinkin että kait minä nyt liukastun ja tuhkat valuvat sadeveden mukana viemäriin.
Päästyämme autolle huomasin että oloni oli helpottunut. Ei ahdistanut ei mitään oli ihan hyvä olla. Kiersimme muutamassa paikassa kävimme jopa muistokahvit juomassa kahvilassa. Silloin itselleni valkeni. Ei Saana ole mennyt minnekkään hän on läsnä. Jokaisessa hetkessä, olkoon tuhkat missä hyvää. Tyttö on läsnä, ajatuksissa, sydämessä. Ken tietää vaikka istuisi olkapäällä.
Nyt odotamme vain sopivaa hetkeä. Milloin on paras hetki laittaa rasia maahan.
Hetki jolloin en uskonut huomisen tulevan.
Tiistai 14.4.2015
Olin edellis päivänä lähtenyt Keski-Suomen Keskussairaalan svo:lle näytille paineen tunteen takia. Olin yrittänyt selittää että tunne ei ole sama mitä olen aiemmin kokenut. Kohdunkaulakin oli lyhentynyt entisestään. Viikkoja oli kasassa vasta 24+2. Olin jo henkisesti itse valmistautunut, että meille tulee syntymään tällä kertaa todella ennenaikainen vauva. Pojat ovat syntyneet 34+1 viikko tilanteessa. Minut otettiin osastolle lepohoitoon. Olin tosin jo maannut kotona kuukaudenpäivät ja äidinvaisto kertoi jo tuona aikana ettei kaikki ole hyvin.
Tiistai aamupäivällä osaston ylilääkäri tutki minut ja otti jonkun hormooni näytteen kohdunkaulasta. Kertoi kuulemma onko synnytys käynnistynyt vai ei. Positiivistahan tuo näytti. Kysyin jo silloin että mites se siirto Kuopion yliopistolliseen Sairaalaan. (käytän lyhennettä Kys.) Ei vielä ollut aiheellista. Itse ajattelin mielessäni etteikös se nyt olisi ollut turvallisempaa kun ei vielä supistanut. Ei mennyt kauaa kun alkoi supistaa, olin tämänkin jo arvannut etukäteen. Aloittivat nesteytyksen, ei tehoa. Antoivat pienen vaaleanpunaisen pillerin, Adalat. Ei sekään tehonnut. Tässä välissä pyysin hoitajaa kuuntelemaan vauvan sydänääniä. Kuului kyllä 90-100. Kysyin etteikös ole aikas alhaiset ? Hoitaja totesi minulle: " Nämä pieni viikkoiset saattavat reagoida näihin lääkkeisiin ja niiden pitäisi kestää se." Niin niinhän niiden PITÄISI. Tällä kertaa kuitenkin kävi toisin...
Aloittivat Tratocile infuusion. Pyysin että lääkäri katsoisi minua vielä ennenkö päivystävä astuu vuoroon. Hoitaja oli hieman vastahakoinen mutta vei minut silti. Lääkäri katsoi ultra laitteella alakautta kohdunkaulan tilanteen, lyhentynyt oli. Hän ei kuitenkaan tarkastanut vauvan vointia. Minä tottakai oletin että hoitaja olisi tästä sykkeen laskusta kertonut. Todellisuudessa lääkäri kuuli sykkeen laskusta minulta melkein kaksi kuukautta tapauksen jälkeen.
Lääkäri teki päätöksen kiireellisestä siirrosta Kyss:iin. Ambulanssi tilattiin puoli viideksi kello oli tuolloin jotain neljän paikkeilla. Amppari tuli viiden aikaan. Puolviiden aikaan minut valtasi outo tunne, tunne mitä en ollut ennen kokenut. Oksetti, ahdisti, kuristi kurkkua, sykkeeni kiihtyi. Laitoin sen silloin siirto jännityksen piikkiin. Nyt tiedän, tyttäremme elämän liekki sammui silloin.
Saavuimme Kyssiin 19:30. Tuolloin en vielä tiennyt että minulta tullaan puolen tunnin päästä vetämään matto jalkojeni alta ja usko elämään katkeaa kuin veitsellä leikaten.
Matka oli mennyt mukavasti, kiitos siitä ihanalle mies sairaanhoitajalle. Hän tsemppasi minua, vielä ennen lähtöä hän otti minua kädestä ja sanoi minulle että kaikki menee hyvin.
Kyssissä minut otettiin iloisin mielin vastaan. En tuntenut olevani syrjitty ja taakaksi mitä taas olen kokenut K-S keskussairaalassa. Hoitaja kyseli esitietoja samoin lääkäri. Hänelle kerroin sykkeen laskusta. En vieläkään osannut itse olla huolissani. Lääkäri aloitti ultraamisen mahan päältä.
Näin hänen ilmeestän heti ettei kaikki ole kunnossa.
Sanoin "Älä vaan sano."
Lääkäri " Olen todella pahoillani, valitettavasti hän on menehtynyt."
Itkua sopertaen kerroin että hänen piti olla meidän perheen viimeinen jäsen, jonka jälkeen perheemme on täysi.
Lääkäri "Ymmärrän, mutta valitettavasti istukasta eteenpäin ei näy mitään, sinun ja istukan välillä on yhteys. Lapsen sydämen ympärillä ei näy turvotusta. Joudun näyttämään sinulle, käännän ruudun."
Siellä hän lillui, elottomana aiemmin hyvin vilkas sikiö kellui vain paikallaan.
Seuraavaksi minulta kysytään haluanko soittaa miehelleni pyysin, jos joku voisi soittaa ja kertoa hänelle. Soitan sen jälkeen kun joku on ensin kertonut.
Seuraava ajatus minulla oli että niin tässä pitää vielä synnyttääkkin. Vaikka tuona hetkenä toivoin että lapsi voitaisiin repiä minusta ulos. Seuraavassa hetkessä minulta kysyttiin haluanko että synnytys käynnistetään heti. Tottakai halusin mitä sitä enää pitkittämään kun sillä ei ole enää mitään merkitystä. Lapseni on kuollut. Tuumasin että haluan kuitenkin odottaa miestäni ja jos joku voisi olla kanssani sen aikaa kun mieheni tulee kotoa.
Kello oli tosiaan tuolloin 20:00. Lapset olivat jo menneet nukkumaan. Meillä ei ole sukua lähellä eikä liiemmin ystäviä. Onneksi tuttavaperheemme joka on työn kautta tullut tutuksi tarjosi lapsillemme paikan mihin mennä tällä hädän hetkellä. Olen heille ikuisesti kiitollinen.
Kun soitin miehelleni tajusin heti etten voi alkaa itkemään. Hän oli niin romuna ja sekaisin. En voinut romahtaa nyt. Enkä romahtanutkaan, annoin itselleni siihen luvan vasta kun saavuin kotio seuraavan kerran.
Mies saapui puolen yön aikaan. Silloin sain ensimmäisen cytotec annoksen. Silloin alkoi odotus, milloin tunnen tarpeen ponnistaa kuolleen lapseni ulos. Saimme perhehuoneen osastolta, siellä olimme odotimme, hoitaja kävi usein katsomassa ja puhumassa. Halusin synnyttää synnytyssalissa, olisin saanut synnyttää huoneeseenkin, mutta koin että sali on parempi.
Ajatukset risteilivät päässä, mutta en saanut romahtaa. Raskain osuus oli vielä edessä. Tuo yö on tähän astisista öistäni pisin ja lohduttomin.
Keskiviikko 15.4.2015
Nukuin lyhyen pätkän aamuyöllä. Supistukset eivät olleet niin kipeitä, henkinen tuska oli varmasti suurempi.Sain uuden cytotec annoksen. Siitä ne alkoivat aivan hirveät viiltävät supistukset kuin yöstä. Otin kipupiikin se vei pahimman terän supistukselta. En kuitenkaan halunnut olla turta, olenhan synnyttänyt täysin luomuna ja kohdunkaula puudutteen kera. En hakenut sillä mitään sankari tekoa, en vain kokenut epiduraalia ym tarpeelliseksi. Miksi en kestäisi tälläkin kertaa vaikka lopputulos ei ole toivottu. Ei mennyt kuin reilu tunti, tuttu tunne valtasi minut. Nyt se tulee. Minut siirrettiin synnytyssaliin. Ponnistin mieleni vaan soti vastaan, ei vielä liian aikaista ja ei hän on kuollut hän ei huuda. Toivoin, toivoin viimeiseen asti ihmettä. Ihmettä että tyttö vetää henkäyksen ja hänet kiidätetään teholle. Vaikka todellisuudessa tiesin ettei se ole mahdollista.
9 Minuutin ponnistelun jälkeen hän syntyi. Kalvorakossa, kädet nätisti poskella. Niin rauhallisen näköisenä. Hänet nostettiin minun rinnalleni, ihan kuin elävillekkin tehdään. Tosin ei kaikille. Esikoisemme lähti heti teholle hänet vaan nopeasti näytettiin meille. Siinä hän nyt oli hartaasti toivottu tytär, mutta hän oli jo poissa. Mikään mahti maailmassa ei voi häntä tuoda takaisin. Itkimme yhdessä miehen kanssa, pidimme tyttöä vuorotellen sylissä. Suukottelimme, otimme hänestä kuvia muistoksi. Tunsimme kuinka kohtuni antama lämpö hiipui pois. Kätilöt painoivat jalan kuvan muistoksi, kädenkin olisivat mutta emme halunneet että meidän nähden hänen nyrkissä olevat kätensä revitään väkisin auki. Vietimme tyttömme Saanan kanssa melkein neljä tuntia ennenkö annoimme hänet pois. Vietäväksi jatkotutkimuksiin. Annoimme luvan ruuminavaukselle. Minusta otettiin liuta verikokeita, jos syy selviäisi.
Istukka oli epämääräinen ja möyheä. Kätilötkin sen sanoivat kun veivät sen tutkittavaksi. Kotiuttava lääkäri antoi kliinisen tutkimuksen perusteella diagnoosin infektoituneesta istukasta. Muuten olisin päässyt samana päivänä kotiin mutta tuo istukan epämääräisyys piti minua vuorokauden sairaalassa.
Tässä avaus, tarinallemme. Valitettavasti se on tosi, vaikka joinain aamuna herään haamupotkuihin ja luulen hetken kaiken olevan vain pahaa unta. Ei se ei ole unta, vaan totisinta totta.
.
Olin edellis päivänä lähtenyt Keski-Suomen Keskussairaalan svo:lle näytille paineen tunteen takia. Olin yrittänyt selittää että tunne ei ole sama mitä olen aiemmin kokenut. Kohdunkaulakin oli lyhentynyt entisestään. Viikkoja oli kasassa vasta 24+2. Olin jo henkisesti itse valmistautunut, että meille tulee syntymään tällä kertaa todella ennenaikainen vauva. Pojat ovat syntyneet 34+1 viikko tilanteessa. Minut otettiin osastolle lepohoitoon. Olin tosin jo maannut kotona kuukaudenpäivät ja äidinvaisto kertoi jo tuona aikana ettei kaikki ole hyvin.
Tiistai aamupäivällä osaston ylilääkäri tutki minut ja otti jonkun hormooni näytteen kohdunkaulasta. Kertoi kuulemma onko synnytys käynnistynyt vai ei. Positiivistahan tuo näytti. Kysyin jo silloin että mites se siirto Kuopion yliopistolliseen Sairaalaan. (käytän lyhennettä Kys.) Ei vielä ollut aiheellista. Itse ajattelin mielessäni etteikös se nyt olisi ollut turvallisempaa kun ei vielä supistanut. Ei mennyt kauaa kun alkoi supistaa, olin tämänkin jo arvannut etukäteen. Aloittivat nesteytyksen, ei tehoa. Antoivat pienen vaaleanpunaisen pillerin, Adalat. Ei sekään tehonnut. Tässä välissä pyysin hoitajaa kuuntelemaan vauvan sydänääniä. Kuului kyllä 90-100. Kysyin etteikös ole aikas alhaiset ? Hoitaja totesi minulle: " Nämä pieni viikkoiset saattavat reagoida näihin lääkkeisiin ja niiden pitäisi kestää se." Niin niinhän niiden PITÄISI. Tällä kertaa kuitenkin kävi toisin...
Aloittivat Tratocile infuusion. Pyysin että lääkäri katsoisi minua vielä ennenkö päivystävä astuu vuoroon. Hoitaja oli hieman vastahakoinen mutta vei minut silti. Lääkäri katsoi ultra laitteella alakautta kohdunkaulan tilanteen, lyhentynyt oli. Hän ei kuitenkaan tarkastanut vauvan vointia. Minä tottakai oletin että hoitaja olisi tästä sykkeen laskusta kertonut. Todellisuudessa lääkäri kuuli sykkeen laskusta minulta melkein kaksi kuukautta tapauksen jälkeen.
Lääkäri teki päätöksen kiireellisestä siirrosta Kyss:iin. Ambulanssi tilattiin puoli viideksi kello oli tuolloin jotain neljän paikkeilla. Amppari tuli viiden aikaan. Puolviiden aikaan minut valtasi outo tunne, tunne mitä en ollut ennen kokenut. Oksetti, ahdisti, kuristi kurkkua, sykkeeni kiihtyi. Laitoin sen silloin siirto jännityksen piikkiin. Nyt tiedän, tyttäremme elämän liekki sammui silloin.
Saavuimme Kyssiin 19:30. Tuolloin en vielä tiennyt että minulta tullaan puolen tunnin päästä vetämään matto jalkojeni alta ja usko elämään katkeaa kuin veitsellä leikaten.
Matka oli mennyt mukavasti, kiitos siitä ihanalle mies sairaanhoitajalle. Hän tsemppasi minua, vielä ennen lähtöä hän otti minua kädestä ja sanoi minulle että kaikki menee hyvin.
Kyssissä minut otettiin iloisin mielin vastaan. En tuntenut olevani syrjitty ja taakaksi mitä taas olen kokenut K-S keskussairaalassa. Hoitaja kyseli esitietoja samoin lääkäri. Hänelle kerroin sykkeen laskusta. En vieläkään osannut itse olla huolissani. Lääkäri aloitti ultraamisen mahan päältä.
Näin hänen ilmeestän heti ettei kaikki ole kunnossa.
Sanoin "Älä vaan sano."
Lääkäri " Olen todella pahoillani, valitettavasti hän on menehtynyt."
Itkua sopertaen kerroin että hänen piti olla meidän perheen viimeinen jäsen, jonka jälkeen perheemme on täysi.
Lääkäri "Ymmärrän, mutta valitettavasti istukasta eteenpäin ei näy mitään, sinun ja istukan välillä on yhteys. Lapsen sydämen ympärillä ei näy turvotusta. Joudun näyttämään sinulle, käännän ruudun."
Siellä hän lillui, elottomana aiemmin hyvin vilkas sikiö kellui vain paikallaan.
Seuraavaksi minulta kysytään haluanko soittaa miehelleni pyysin, jos joku voisi soittaa ja kertoa hänelle. Soitan sen jälkeen kun joku on ensin kertonut.
Seuraava ajatus minulla oli että niin tässä pitää vielä synnyttääkkin. Vaikka tuona hetkenä toivoin että lapsi voitaisiin repiä minusta ulos. Seuraavassa hetkessä minulta kysyttiin haluanko että synnytys käynnistetään heti. Tottakai halusin mitä sitä enää pitkittämään kun sillä ei ole enää mitään merkitystä. Lapseni on kuollut. Tuumasin että haluan kuitenkin odottaa miestäni ja jos joku voisi olla kanssani sen aikaa kun mieheni tulee kotoa.
Kello oli tosiaan tuolloin 20:00. Lapset olivat jo menneet nukkumaan. Meillä ei ole sukua lähellä eikä liiemmin ystäviä. Onneksi tuttavaperheemme joka on työn kautta tullut tutuksi tarjosi lapsillemme paikan mihin mennä tällä hädän hetkellä. Olen heille ikuisesti kiitollinen.
Kun soitin miehelleni tajusin heti etten voi alkaa itkemään. Hän oli niin romuna ja sekaisin. En voinut romahtaa nyt. Enkä romahtanutkaan, annoin itselleni siihen luvan vasta kun saavuin kotio seuraavan kerran.
Mies saapui puolen yön aikaan. Silloin sain ensimmäisen cytotec annoksen. Silloin alkoi odotus, milloin tunnen tarpeen ponnistaa kuolleen lapseni ulos. Saimme perhehuoneen osastolta, siellä olimme odotimme, hoitaja kävi usein katsomassa ja puhumassa. Halusin synnyttää synnytyssalissa, olisin saanut synnyttää huoneeseenkin, mutta koin että sali on parempi.
Ajatukset risteilivät päässä, mutta en saanut romahtaa. Raskain osuus oli vielä edessä. Tuo yö on tähän astisista öistäni pisin ja lohduttomin.
Keskiviikko 15.4.2015
Nukuin lyhyen pätkän aamuyöllä. Supistukset eivät olleet niin kipeitä, henkinen tuska oli varmasti suurempi.Sain uuden cytotec annoksen. Siitä ne alkoivat aivan hirveät viiltävät supistukset kuin yöstä. Otin kipupiikin se vei pahimman terän supistukselta. En kuitenkaan halunnut olla turta, olenhan synnyttänyt täysin luomuna ja kohdunkaula puudutteen kera. En hakenut sillä mitään sankari tekoa, en vain kokenut epiduraalia ym tarpeelliseksi. Miksi en kestäisi tälläkin kertaa vaikka lopputulos ei ole toivottu. Ei mennyt kuin reilu tunti, tuttu tunne valtasi minut. Nyt se tulee. Minut siirrettiin synnytyssaliin. Ponnistin mieleni vaan soti vastaan, ei vielä liian aikaista ja ei hän on kuollut hän ei huuda. Toivoin, toivoin viimeiseen asti ihmettä. Ihmettä että tyttö vetää henkäyksen ja hänet kiidätetään teholle. Vaikka todellisuudessa tiesin ettei se ole mahdollista.
9 Minuutin ponnistelun jälkeen hän syntyi. Kalvorakossa, kädet nätisti poskella. Niin rauhallisen näköisenä. Hänet nostettiin minun rinnalleni, ihan kuin elävillekkin tehdään. Tosin ei kaikille. Esikoisemme lähti heti teholle hänet vaan nopeasti näytettiin meille. Siinä hän nyt oli hartaasti toivottu tytär, mutta hän oli jo poissa. Mikään mahti maailmassa ei voi häntä tuoda takaisin. Itkimme yhdessä miehen kanssa, pidimme tyttöä vuorotellen sylissä. Suukottelimme, otimme hänestä kuvia muistoksi. Tunsimme kuinka kohtuni antama lämpö hiipui pois. Kätilöt painoivat jalan kuvan muistoksi, kädenkin olisivat mutta emme halunneet että meidän nähden hänen nyrkissä olevat kätensä revitään väkisin auki. Vietimme tyttömme Saanan kanssa melkein neljä tuntia ennenkö annoimme hänet pois. Vietäväksi jatkotutkimuksiin. Annoimme luvan ruuminavaukselle. Minusta otettiin liuta verikokeita, jos syy selviäisi.
Istukka oli epämääräinen ja möyheä. Kätilötkin sen sanoivat kun veivät sen tutkittavaksi. Kotiuttava lääkäri antoi kliinisen tutkimuksen perusteella diagnoosin infektoituneesta istukasta. Muuten olisin päässyt samana päivänä kotiin mutta tuo istukan epämääräisyys piti minua vuorokauden sairaalassa.
Tässä avaus, tarinallemme. Valitettavasti se on tosi, vaikka joinain aamuna herään haamupotkuihin ja luulen hetken kaiken olevan vain pahaa unta. Ei se ei ole unta, vaan totisinta totta.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
-
Nyt sain otettua aikaa kirjoittaakseni pikkuveljen odotuksesta. Raskaus ja odotusaika, monelle niin ihanaa ja seesteistä aikaa. Tässä odotuk...
-
Viime viikolla tuli 9kk kuluneeksi kun pikkusisko kasvatti siivet. Paljon on mahtunut matkan varrelle niin ilon kuin surunkin hetkiä. Olen l... -
En ole ennättänyt kirjoittaa Helmikuun jälkeen yhtikäs mitään tänne. Pikkuveljen odotuksessa on ollut myös ongelmaa. Se on syönyt ajatuksilt...
